Olosuhteet ovat edelleen ihan hyvät, mutta jäätikön alempana oleva alastulorinne on muutaman päivän suojakelien jälkeen jo siinä kunnossa että urheilijat palaavat alas kabiinilla, huoltajien vielä laskiessa ylimääräisten rojujen kanssa alas, reisilihakset tulessa... argh!
Otsikon mukainen päivän adrenaliinihetki koettiin tänään vasta paluumatkalla autossa. Ajelimme alas jyrkähköä serpentiiniä normaaliin tapaan musan soidessa, keskenämme leukaillen.
Seurailin edessämme ripeästi ajavaa Itävaltalaista neliveto Skodaa sopivan etäisyyden päässä kunnes sitten yhteen oikealle kääntyvään tiukasti kirraavaan mutkaan mentäessä Mesen jarrupoljin ei suostunut liikahtamaankaan - siis ei liikahtamaankaan. WHAT!
Poljin pedaalia apinanraivolla Skodan takavalojen lähestyessä uhkaavasti mutta se ei edellenkään osoittanut elon merkkejä! Turvavälin huvennuttua ( ja vauhdin kiihtyessä - ainakin se tuntui siltä) sellaisiin etäisyyksiin että mieleen alkoi tulla lähinnä viereiseen kallioseinämään nojaaminen, panin kaiken peliin ja runttasin kahdella jalalla AIVAN täysillä jarrupedaaliin ja vihdoin alkoi tapahtua! Kuului kova paukahdus ja ABS nappasi kiinni maksimiteholla siten että mm. Karrilta lensi pipo päästä päätyen kojelaudalle (onneksi kaikilla oli taas turvikset kiinni).
Pahimmista tärinöistä toivuttuani hyppäsin ulos ja ryömin alle tarkastamaan joka nurkan levyt niin hyvin kuin ne silmämääräisesti pystyin. Myös konehuoneen puolelta tutkailin nesteet ja mahdolliset vuodot, en kuitenkaan löytänyt mitään. Niinpä sitten hetken harkinnan jälkeen päätin varovasti kokeillen jatkaa matkaa. Ehdotimme Karrin kanssa kuitenkin että kaikki kyydissä olevat soittaisivat tai ainakin laittaisivat lämpimän viestin lähiomaisilleen koska matka alas oli vielä pitkä...
