Muutimme perheen kanssa tänne elokuussa ja lapset aloittivat paikallisen saksan kielisen koulun (tai Zillertalin kielisen) syyskuun alussa. Aluksi meidän tarkoitus oli palata Suomeen vuodenvaihteessa, mutta koska olemme viihtyneet täällä hyvin, niin olemme nyt ainakin heinäkuuhun saakka ja sitten arvioimme tilannetta uudelleen. Jos nyt pitäisi tehdä päätös niin jatkamme täällä. Oma elämän rytmi täällä ei poikkea kauheasti Suomesta - puhelin ja sähköposti toimii, joten työhommat onnistuvat täysin samalla lailla kuten Suomessakin - ainoastaan puhelinlasku meinaa aina nousta aika isoihin lukemiin. Toisaalta esimerkiksi pitkien kisareissujen pois jäämisen takia täällä riittää näin talvikaudella enemmän aikaa muihin juttuihin - nyt vasta tajuaa paljonko ne vievät alppilajeja harrastavien perheiden aikaa Suomessa.
Mietin, että kirjoittaisinko blogin karrikoiden normaaliin tyyliin vai miten - päädyin, että kirjoitan aika kuivakan oman näkemykseni siitä miten täällä toimitaan ja kauheasti kantaa ottamatta mikä on väärä tai oikea tapa.
Olosuhteet
Olosuhteet tämän lajin harjoittelmiselle ovat täällä luonnollisesti erinomaiset. Rinteet ovat sopivan jyrkkiä ja muodoiltaan kumpuilevia. Toisaalta jos ajattelee Suomen Lapin olosuhteita, niin eivät nekään huonot ole - ainut miinus on rinteiden tietynlainen flattisyys ja pitkät ajomatkat sinne. Täällä kun joka kylässä viiden kilometrin välein löytyy toinen toistaan parempia treenirinteitä.
Tyypillisesti kisoja ja treenjä ei lasketa isoissa keskuksissa, koska ne suhtautuvat hieman nuivasti kisatouhuihin ja pelkäävät, että turistien kanssa tulee vahinkoja jne. Tämän vuoksi treenit ja kisat ovatkin pienemmissä keskuksissa.
Valmennus
Valmennus ei itsessään poikkea paljonkaan Suomesta, ehkä vielä enemmän laskijoille painotetaan peruslaskuasentoa tutuilla teeseillä: "kädet eteen, paino etuläpälle, hartialinja suorana, lantio sisään". Siinä ei paljoa kikkailla millään erikoisilla jutuilla, vaan haetaan junnuille mahdollisimman hyvää peruslaskuasentoa.
Itävaltalaiseen valmennusperiaatteisiin ei myöskään kuulu vauhtilajien treenaaminen ja laskeminen junnuiässä - vaan se tulee ohjelmaan enemmän mukaan vasta alppilukioiässä. Toki täällä pari kolme kisaa vuodessa vauhteja lasketaan 1998-1996 sarjoissa, mutta Kids sarjat eivät laske niitä ollenkaan.
Välineet
Välineissä on isoin ero Suomeen verrattuna. Suomessa tyypillisesti, ainakin oman kokemukseni mukaan, valitaan väline sen mukaisesti missä sarjassa laskija laskee ja millä pituuksilla kärki ko ikäluokassa on viime vuosina laskenut.
Kun tulimme tänne ja menimme ensimmäisiin treeneihin, meille kerrottiin heti paikallisten valmentajien taholta, että teidän pojilla on aivan väärän pituiset sukset. Itse en sitä heti uskonut, mutta nyt täytyy myöntää olin täysin väärässä. Suomessa olimme laskeneet jo kaksi kautta suurpuikassa 170cm suksilla, ja nyt Olli (-98) laskee täällä 156cm suksilla, joiden radiuskin tippui 17.5m:stä 14.5 metriin.
Täällä väline valitaan laskijan pituuden ja painon mukaan. Olli on 146cm pitkä ja painaa 40 kiloa, joten hänelle sopivat sukset ovat 149cm - 156cm:set. Ollin kova kilpakumppani (-98) taas on 165cm pitkä ja painaa 55kg, joten hän laskee 170cm suksilla. Heitettyämme 170cm sukset nurkkaan ja otettuamme alle 156:set, nopeni laskuvauhtimme täkäläisillä minuutin pituisilla radoilla keskimäärin n. 3 sekuntia!! Ja sen lisäksi lasku on mennyt teknisesti valtavan hypyn eteenpäin! Simo taasen vaihtoi viime kauden 156:set 142:siin.
Blizzardin Race osasto meille ihmettelikin ääneen, miksi Suomeen menee sukset niin ihmeellisellä pituusjakaumalla ja kun kuulivat meidän laskijoiden iät, niin ihmettelivät vielä enemmän.
Esimerkiksi -96 syntyneet laskevat kärjessä Suomessa käytännössä kaikki 182cm suksella, kun taas täällä edelliseen viitaten he laskevat sen pituisella suksella, mikä vastaa heidän pituuttaan ja painoaan. Kärjessä olevat isot kaveri vetävät 170cm ja 175cm:llä suksilla ja yksikään ei taida käyttää 182:sia - katsokaapa tilannetta Suomessa?. On turha sanoa, että ku meillä on loivat rinteet, niin radat pitää olla suoria - kumma juttu kun täällä pystytään merkkaamaan loiviinkiin rinteisiin vääntäviä ratoja. Pitkillä suksilla niissä mennään kävelyvauhtia, mutta oikean pituisilla ko radoillakin mennään lujaa.
Radat
Radat täällä ovat huomattavan erilaisia kuin Suomessa kaikissa ikäluokissa. Sekä pujottelussa, että suurpujottelussa radat ovat huomattavan vääntäviä ja suhteellisen lyhyellä välillä merkattuja. Suurpuikassa pisin porttiväli tällä kaudella on ollut 24 metriä, mutta silloin mentiin vastaavasti jo todella isolla poikkeamalla. Tyypillinen rata merkataan isompien sarjoille 20-22metriä ja jyrkillä osuuksilla erittäin isolla poikkeamalla. Poikkeama on niin iso, että 146cm / 40kg 1998 syntynyt poika ei vaan yksinkertaisesti saa 170cm suurpuikkaa taipumaan ko radoille tai tietysti saa, mutta se suksi vaan on auttamattoman hidas.
Itse uskon, että tämä on tällä hetkellä suomalaisessa systeemissä suurin kompastuskivi, ja miksi meidän laskijoilla on aikanaan vaikeus siirtyä vääntäville radoille Keski-Euroopan FIS kisoihin. Se mitä kuulin esimerkiksi Pyhän Audien kisoista, niin radat siellä olivat vastanneet täkäläisittäin enemmän SG / DH ratoja yhtä poikkeusta lukuunottamatta vs että kyseessä olisi ollut laji suurpuikka.
Itävallassa on Kinder 1 (2003) - Kinder 5 (1999) sarjoille omat määräykset radoista:
Suurpuikka: käännökset 13-18% korkeuserosta, minimi porttiväli 10m ja maksimi 22m.
Puikka: käännökset 35-40% korkeuserosta, maksimi porttiväli 9m, linjat 4-6m.
Eli lapset vetävät todella tiukkoja ja vääntäviä ratoja. Tiukin suurpuikka meillä on kisoissa ollut 16m välillä merkittynä. Täällä siis vielä 1999 syntyneet Kinderit laskevat puikan softikepeillä ja radat ovat käsittämättömän tiukkoja.
Harjoittelu
Itävallassa harjoitellaan monipuolisemmin kuin Suomessa, koska olosuhteet mahdollistavat esimerkiksi syvän lumen laskun tai vauhdikkaat vaparit 7km pitkässä rinteessä.
Viikon harjoitusohjelma meillä SC Mayrhofenissa menee siten, että tiistaisin, torstaisin ja perjantaisin treenataan koulun jälkeen klo 14:00-16:00. Harjoitukset meillä tyypillisesti tapahtuu jyrkässä ja kumpuilevassa rinteessä Ahorn vuorella. Rinteen korkeusero ei ole kuin hieman yli 100m, mutta siinä on nopea ankkuri ja toistoja tulee paljon. Toisaalta hissit menevät kiinni neljän jälkeen, joten pitemmän esim SP radan laskeminen ei ole käytännöllistä. Viikonloppuisin ja juhlapyhinä lasketaan sitten pitempiä ratoja, sikäli mikäli ei ole kisoja.
Treeneissä laskettavat radat ovat vielä tiukempia kuin kisoissa. Taustalla ajatuksena on se, että kun treenataan tiukkoja vääntäviä ratoja, niin siitä on aina helpompi siirtyä pykälän suorempaan ja pidemmällä välillä olevaan rataan. Tämä oli meille aluksi molemmille pojille vaikeata treeneissä ja välillä jo vähän motivaatiotakin kolisteltiin, mutta kun sukset vaihtuivat lyhemmiksi, niin hommat alkoivat luistamaan.
Treeneissä mennään lajien suhteen aika lailla kisojen rytmiikalla eli jos tulevana viikonloppuna on SP kisat, niin silloin kuluvalla viikolla treenataan SP painotteisesti jne. Aina uuden lumidumpin tippuessa treeneissä lasketaan syvää lunta SP suksilla, sehän täällä on kilpailulajinakin Landescupissa.
Ehkä meille eteenpäin vievimpiä treenejä ovat olleet vapaan laskemisen suuri määrä ja Ahornin talabfahrt vaparit. Ahornin talabfahrt niminen rinne tarjoaa 1300 metriä korkeuseroa ja vain 5,8 km pitkässä rinteessä. Tuo usein jäinenkin jyrkkä rinne kun vedetään 3-4 kertaa täydellä Superg:tä vastaavalla vauhdilla alas turistien seassa, niin siinä kysytään laskijalta "kanttia" ja mukautumista yllättäen vaihtuviin olosuhteisiin.
Paikalliset eivät juurikaan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta lasken kesäisin tai syksyihin paljoa jäätiköllä. Erityisesti Kindereiden kanssa etenevät hitaammin kuin Suomessa, mutta sitten 2001 syntyneitä lasketetaan täällä tosissaan ja jo paljon.
Kilpaileminen
Itävallassa kilpaillaan paljon. Meillä tammikuun alun jälkeen on ollut kisat jokaikinen viikonloppu, useinmiten vielä kisa sekä lauantaina, että sunnuntaina.
Kilpailujärjestelmä toimii siten, että on paikallisia kisoja (Cuplauf), läänitason kisoja (Bezirkcup) ja sitten Landescup. Tuon lisäksi on ÖSV testrennen, josta valitaan osallistujat esim Itävallan mestaruuskisoihin, sekä edustajiksi lasten kansainvälisiin kisoihin. Laskijoiden määrästä saa kuvan kun muistaa, että 1998 syntyneitä kisailijoita on pojissa noin 500 junnua. Taso täällä on kova ja laaja. Esimerkiksi meidän hyvät kilpakumppanit olivat 2. ja 3. nyt Poka Lokassa.
Cuplauffeja laskevat aloittelevat kilpalaskijat tai sitten laskijat, jotka eivät satsaa tosissaan kilpauraan. Bezirkcuppeja laskevat kaikki laskijat, jotka kilpailevat tosissaan ja niiden kautta valitaan lääneittäin edustajat Landescuppiin saatujen pisteiden mukaisesti (lasketaan samoin kuin FIS pisteet). Käytännössä varmankin Landescup paikan omaavan laskijan on pakko laskea Bezirkcupit ja poissaoloa niistä ei hyväksytä. Landescupissa sitten laskevat vain sinne valitut urhelijat läänikohtaisten kiintiöpaikkojen puitteissa. Lääni saa allokaation paikoista edellisen kauden läänipisteiden mukaisesti, joten siksi on tärkeätä ja läänin intresseissä, että sen laskijat menestyvät mahdollisimman hyvin. Täällä seuroille sen omien laskijoiden menestyminen on iso kunnia asia ja meillekin on voittojen jälkeen tullut onnittelut aina seuran ylimmältä johdolta.
Pääsimme laskemaan tammikuussa Pitztalin Landescupin, mutta sen jälkeen tuli meille este, koska Tirolin liitossa oli päätetty, että Landescupiin pääsyn edellytyksenä on Itävallan passi ja jokaisella läänillä (9) on vain yksi paikka ulkomaalaiselle kaikki ikäluokat huomioiden. Meidän Bezirk Schwaz on antanut tuon paikan kolmeksi vuodeksi australialaiselle -97 tytölle ja nyt meille on luvattu se paikka seuraaviksi vuosiksi, mikäli jatkamme täällä. Meidän Bezirkin edustajatkaan eivät tienneet tuosta päätöksestä ja luulivat aluksi meidän kilpailevan Itävallan kiintiöstä, koska maksammehan verot tänne ja lapset ovat täällä paikallisessa koulussa jne. Nyt australialainen tyttö ei laske loppukauden Landescuppeja ja pääsemme taas niihin mukaan.
Itse kilpailutapahtumat ovat rentoja, mutta silti ammattitaidolla läpi vietyjä. Landescupissa fiilis on jo kuin olisi maailman cupissa ja siellä mittaillaan lumen lämpöä sekä kosteutta - ja tuunataan suksia vähintään yhtä paljon kuin Suomen Audi-cupissa. Säännöt ovat tiukat ja esimerkiksi vanhemmilla ei ole edes starttialueelle mitään asiaa, puhumattakaan radan katseluun.
Kisoja siis on todella paljon ja Landescupin laskijoille tuleekin noin 25 starttia vuodessa. Meille tulee tänä vuonna Ollille noin 20 starttia ja Simolle 10-13 starttia. Cuplauf ja jopa Bezirkcup nähdään täällä enemmän harjoituksien näkökulmasta ja pääsee vetämään täyspitkälle radalle.
Radat täällä ovat usein pitkiä - ehkä jopa liian pitkiä junnuille. Pitztalin Landescupissa oli esim puikassa 59 käännöstä ja suurpuikassakin laskuajat olivat 1 min 19 sek tasossa. Suurpuikassahan täällä lasketaan vain yksi kierros, samoin kuin lasten alle 12v sarjoissa lasketaan puikassakin vain yksi kierros.
Kilpailulajeina täällä ovat tekniikka (syvän lumen lasku, carving käännökset, old school), Suurpuikka, Puikka, SG ja Supercombi (SP+SL). Tuo tekniikka laji aloittaa ja päättää kisakauden. Sen arvostelee 3 henkinen tuomaristo lajeittain tarkkaillen laskuasentoa, tempoa ja esim laskumaaston huomioimista.
Kustannukset
Lajin harrastaminen täällä on erittäin edullista Suomeen verrattuna. Kausikortti maksaa junnuille 151 euroa, ja se kattaa käytännössä kaikki Tirolin rinteet. Tällä kaudella on tullut vastaan yksi rinne missä ko kortti ei toimi ja siellä sitten joutui maksamaan 10 euroa huoltaja + kisaaja.
Matkat kisapaikoille ovat lyhyitä - pisin kisareissu on St Anton, jonne matkaa tulee joku 180km, joka paikallisten Mayrhofenilaisten mielestä on jo käsittämättömän pitkä matka ja vanhemmat ei sinne enää jaksa mukaan lähteä. Meille suomalaisille nämä kaikki matkat täällä ovat käsittämättömän lyhyitä, kun Suomessa Seinäjoella asuvalle lyhin Audi-cup reissu taitaa olla 350km. Eli summa summarum täällä ei hotelliyöpymisiä tule, vaan Landescupia lukuunottamatta kaikki kisat tehdään kotoa käsin ja tuo tiputtaa oleellisesti kustannuksia.
Landescup on sitten taas poikkeus ja läänin edustusjoukkueen edellytetään tulevan kisapaikalle jo edellisenä iltana ja kisat aloitetaankin yhteisellä dinnerillä, jossa käydään joukkueena tulevat tapahtuman samalla läpi ja samalla nostatetaan joukkuehenkeä. Mutta tässäkin on huomattava poikkeus Suomeen verrattuna: laskijan majoittumisen ja kaikki ruoat maksaa Tirolin liitto yhdessä seuran kanssa. Meiltä kysyttiin hieman varovasti, että suostuisinko maksamaan oman majoittumiseni itse toki heidän sopimushinnalla ja olisiko mahdollista jos maksaisin myös polttoainekustannukset omasta autostani itse - ilomielin maksoin.
Lopuksi
- Tähän asti reissu täällä on ollut positiivinen kokemus ja ei tiedä vaikka se jää pitempikin aikaiseksi reissuksi ;-)
- Topolinoon lähtijöille antaisin vinkiksi, että älkää lähtekö sinne liian pitkillä suksilla jos haluatte sieltä menestystä!! Suksen pituus ei vauhtia tuo!
- Mistä löytyy Suomesta se eka coach, joka uskaltaa Audeihin merkata sellasen vääntävän radan, että kaikki omatkin ylipitkillä suksilla laskevat laskijat ovat ulkona…. ??
- Kokeilkaapa laskea lyhyemmillä SP suksilla (oma pituus +5cm) ja kellottakaa niitä - en usko, että ovat yhtään hitaammat kuin pitkätkään sukset!
Itävallasta terveisin,
innokas alppi-isä Jukka Peltola
