Lex Hollo: Urheilukenttien kerrostalokyttääjät
Urheilukenttien reunat ovat täynnä ihmisiä, jotka tietävät kaikesta kaiken. Kun nämä kaikkitietävät multiasiantuntijat saataisiin valjastettua suomalaisen urheilun käyttöön, meillä ei olisi mitään hätää.
Vaikka olenkin rauhaa ja väkivallattomuutta viimeiseen asti korostava humanisti-pasifisti, en voi ymmärtää, miksi joku sivullinen ihminen tekee rikosilmoituksen esimerkiksi jääkiekkokaukalon tapahtumista. Trevor Gillies niisti Jarkko Ruudun nenän jokin aika sitten kesken pelin ja sai liigalta rangaistuksensa. Siitä huolimatta joku kävi tekemässä asiasta rikosilmoituksen poliisilaitoksella. Valoja päälle kiitos. En hyväksy lyömistä urheilukentillä, mutta joku roti näissäkin tapauksissa pitäisi olla. Millainen ihminen marssii poliisiasemalle ilmoitusta tekemään? Joku pelissä paikalla ollut mielensäpahoittaja? Nenään saaneen osapuolen äiti? Vai joku tyystin ulkopuolinen henkilö, urheilukenttien kerrostalokyttääjä, joka ei ole välttämättä edes nähnyt koko tapausta? Oli kuka tahansa, en pysty ymmärtämään.
Urheilu on kaikesta huolimatta maailma, jossa sääntöjen vastaiset teot pitäisi pystyä aina sovittamaan omien pelisääntöjen puitteissa. Mitä enemmän päätösvalta lipeää ulkopuolelle, sitä heikommalla on itse urheilu. Puhumattakaan sitten tällaisesta naurettavuudesta. Ehkä joku kokee itsensä paremmaksi ihmiseksi – jopa laupiaaksi samarialaiseksi – tehdessään tällaista. Meitä on moneen junaan.
Toinen hiukan vastaava kyttääjien lauma päivystää urheilukenttien katsomoissa. Nimenomaan ja valitettavasti junioriurheilussa. Niin harjoitukset kuin pelit sekä kilpailut vetävät aina katsomoihin innokkaita isiä ja äitejä. Siellä sitten huudellaan mitä sylki suuhun tuo; usein alatyylistä materiaalia, mitä nämä samat ihmiset tuskin koskaan käyttävät esimerkiksi omalla työpaikallaan. Joukkuelajeissa vanhempien välinen henkinen taistelu on paljon armottomampaa ja kovempaa kuin lasten ja nuorten keskinäinen kilpailu kentillä. Usein omaa lasta nostetaan jalustalle ja kaikkia muita dumpataan. Totuudesta piittaamatta. Ja valmentaja saa kuulla kunniansa, jos peluutukset eivät miellytä.
Yksilölajeissa kyttäämisen muoto on erilainen. Siellä väijytään muiden tekemisiä ja harjoittelua, josta mielellään löydetään mahdollisimman paljon vikaa. Etenkin sitä, jos joku harjoittelee liian nuorena liian kovaa (=hyvin), pidetään kahdeksantena kuolemansyntinä. Sitten huhuja levitellään pitkin ja poikin viestin vääristyessä korvasta toiseen kulkiessaan entistä enemmän. Toinen loputtoman kiistelyn aihe on viestijoukkueiden ja erilaisten seuraotteluiden urheilijavalinnat. Valinnat tehnyt vastuuvalmentaja on aina väärässä. Ei menne kovin kauan, kun joku tekee rikos- tai lastensuojeluilmoituksen väärästä valmennuksesta tai lasten liiallisesta kiusaamisesta.
Ja sitten on tietenkin se kolmas kyttääjien lauma, joka väijyy urheilua pääosin televisiosta ja kommentoi nettipalstoilla kaikkea liikkuvaa. Nämä besserwisserit tietävät aina kaiken paremmin kuin esimerkiksi valmentajat, urheilutoimittajista nyt puhumattakaan. Valmentajien peluutukset ja taktiset valinnat ovat aina pielessä, minkä jälkeen ammattitaidottomat toimittajat analysoivat kaiken täysin päin hanuria ja tekevät vielä räikeitä asiavirheitä. Pelaajat ovat paskoja kampurajalkoja ja urheilijat patalaiskoja turisteja; nämä yleisnerot ja multilahjakkuudet hyppäisivät itse muutaman viikon harjoittelulla pituutta kahdeksan metriä ja jokainen terve mies nykii maratonin alle 2.10. Kun kerran intin Cooperissakin 20 vuotta (ja kiloa) sitten meni melkein kolmetonnia…
Trouble shooting ski boots
Comfort or nasty tight racing fit??
I would go for a tight fit, but not so tight that it hurts. You should be able to wear your boots for quite a while without having suicide thoughts, but if you don´t take your ski boots off during lunch at the mountain, they are probably to big! Remember: Its important to not be in pain while skiing, that can take away your focus for the day!!
Liners: Foam or No Foam?
If you have a “normal” foot, without any abnormal knuckles , that fits pretty good into the boot , I would go without foam to have as less material in-between your foot & the snow. I think the more material you have in between foot & snow = Less feeling!
Flex: ??
Well, flex is not a word that is used in ski racing. We always talk about how hard the plastic is. I´m using hard plastic, its for sure the faster choice ( due to its better rebound ) as long as the snow is grippy & smooth. But when the conditions are tough & bumpy, it is good to go with a little bit softer plastic to have the boot absorb the bumps better!
Basic Setting.
OK, this is up to you know! There are no human beings that are build the exact same way. We all have different foot angles & sizes , knees angles, calves sizes & lengths. Not to forget the important factor of the snow type!! I know there are lasers & different “high tech” equipment to mesure your knee angles & different movements.
I prefer to just put on the boot & stand on a flat hard floor , closing my eyes, flexing & moving around in the boots. If the boot feels like a part of you, that it makes you strong & your knees go hand i hand with how the boot wants to flex, then you are on a good way!
Then go out on slope & go free skiing on a flat hill. Don´t go to slow, its easier if you go a bit faster! Try to focus on how the boot react when you do a turn. Does it turn when you want it to turn or does it feel “dead”… Thats a good way of testing how you want you setting!
Advanced Setting.
Ok lets say that you find you boot to aggressive ( the skis starts to wobble & its difficult to keep you position ) Trouble shooting = Change the “canting” screw to less degrees! If that is not enough… put a few strips of duct tape on the outside of your bindings. By now you should experience a big difference! Still having problem with setting, try to lower or raise your heel , put duct tape the boot board so that you heel gets higher or grind them down a bit! Remember: Don´t go to crazy & always only test one thing at the time!Its easy to go to wild and loose the control of the testing.
“Spoilers” yes or no??
It kind of depends on you calves size, do you have thick or thin calves! Since I´m a lion with pretty thick calves I only use a very thin black spoiler on my liner (incuding the red one mounted in the plastic). With the spoiler I experince that its way easier to have solid position in steep parts!
Foot bed??
Also totally up to you, if you have a flat foot that needs some support. I would go for the custom fitted foot bed, but if you have a “strong” foot, it can some times turn out to be to aggressive with to much material under your foot! Once again… I can´t give to much info about how I work & do it… but thats a little bit of it…
To see readers comments on this post go to www.hans-olsson.com
LEX HOLLO: Utopistinen korjausliike
Suomalaisen yleisurheilun tasosta on taas tänä(kin) kesänä itketty pitkään ja hartaasti. Yleisurheilun koneistolla olisi paljonkin asioita, mitä voitaisiin tehdä toisin. Ehdotan tässä nyt muutamaa. Teoreettista hölinää ja täyttä utopiaahan tämä on, mutta esitänpä nyt kuitenkin.
Mitä jos SUL ajettaisiin niin alas kuin mahdollista? Jätettäisiin taloon enää ne, joiden läsnäolo on ehdottoman välttämätöntä toiminnan pyörittämiseksi. Näin säästyneet rahat siirrettäisiin kokonaisuudessaan suurten kasvukeskuksien parhaiden seurojen parhaille valmentajille. Jos seuroissa ei riittävän kovan tason valmentajia ole, niitä palkattaisiin avoimella hakuprosessilla. Maantieteellisen lahjakkuuskertymän ohjaamana päätettäisiin, mihin lajiryhmiin valmentajia missäkin seuroissa palkataan. Yhdessä seurassa voisi olla vaikkapa yksi päätoiminen pikajuoksu- ja yksi hyppyvalmentaja, toisessa esimerkiksi ottelu- ja kestokoutsi.
Jokaisen valmentajan alaisuudessa pitäisi olla sekä aikuishuippuja, että juniorilahjakkuuksia. Ryhmän minimikoko voisi olla kuusi, maksimi 8-10 urheilijaa.Näiden kasvukeskusten suurten seurojen alapuolella toimisivat pienemmät maakunnan kasvattajaseurat, jotka hyväksyisivät roolinsa mukisematta; ne järjestäisivät parhaat valmennusvoimansa ohjaamaan 10-14-vuotiaita nuoria, minkä jälkeen heistä parhaat valikoituisivat isojen seurojen ammattivalmennukseen. Pikkuseurat olisivat ylpeitä siitä, jos heidän kasvattinsa valikoituisivat huippuseuroihin.
Joku tietysti kysyy, mitä tapahtuisi niille 14-15-vuotiaille, jotka eivät tuota kynnystä ylitä? Vastaus on helppo. He jäisivät joko entiseen seuraansa kuten ennenkin tai vaihtaisivat toiseen seuraan, jossa osa valmentajista jatkaisi edelleen omalla kustannuksellaan valmentamista kuten nykyisinkin 99% valmentajista tekee.
Seuraava kysymys on todennäköisesti se, että mitä jos oman kotipaikan läheltä ei löydy lahjakkuuden oman lajin valmennusryhmää? Elämä on. Jos ei löydy, pitää menestyshaluisen nuoren olla valmis etsimään olosuhteita ja oikeaa valmennusta. Ei huippulahjakas jääkiekkoilijakaan jää Enontekiöön ikuisesti vaan siirtyy sopivassa kehitysvaiheessa Oulun Kärppiin.
Sen verran liiton palkkalistoilla voisi markkinointi-ihmisiä edelleen olla, että he etsisivät provikkapalkalla sponsoreita näiden huippuryhmien leiritykseen ja tukemiseen. Kun valmentajien palkkaus olisi kohdallaan, näistä paikoista suorastaan taisteltaisiin. Parhaat valmentajat valikoituisivat varmasti tehtäviin.
Sitä mukaa, kun markkinointikoneisto saisi taottua rahaa, voitaisiin ryhmiä perustaa lisää – ja palkata myös lisää markkinointihenkilöitä. Kaikenlaiset valtion ja kuntien tuet ohjattaisiin nekin suoraan näiden ryhmien valmennustoimintaan ja urheilijoiden tukemiseen.
Toki samantyyppinen organisaatio voitaisiin luoda myös valmennuskeskuksiin ilman seurarajoja. Mutta kokemus on osoittanut, että seuralla eli yhteisöllä on merkitystä sekä ylhäältä että alhaalta käsin; mikä onkaan junioreille motivoivampaa, kun katsella oman seuran huippu-urheilijoiden tekemisiä ja matkustaa pari kertaa vuodessa heidän kanssaan samalla bussilla kilpailuihin?
Jos joulupukki toisi riittävän ison säkillisen rahaa, voidaan ajatuskulkua jatkaa. Noin 10-15 suomalaisessa seurassa olisi kussakin joka lajiryhmässä ammattivalmentaja ellei kaksikin. Heidän yläpuolellaan olisi urheilutoimenjohtaja ja junioripäällikkö, joiden avustuksella lahjakkaalle nuorelle löydettäisiin oikea laji ja ryhmä ajoissa. Kaikki muut jatkaisivat toimintaansa niin kuin nytkin tehdään. Mutta kun sitä rahaa ei ole. Eikä kai koskaan tule.
Huippu-urheilun muutostyöryhmä istuu vuosikaudet rakentelemassa jonkinlaista yleispätevää urheilijan polkua, mutta hiukan pelottaa, ettei sieltä tulekaan minkkiturkkia vaan villalapanen.
Enemmän kuin yleispäteviä malleja, pitäisi mielestäni pohtia nimenomaan rahoituskanavia ja –malleja. Ei urheiluvalmennuksen ja olosuhteiden järjestäminen voi olla niin vaikeaa, että siihen tarvitaan puolitusinaa päätoimista pohtijaa vuosikausiksi.
Nyt joku huutaa, että aina vain itketään rahaa ja rahaa. Niin itketään. 99 % yksilölajien valmentajista tekee työtään oman leipätyön ohessa ihan omalla kustannuksellaan. Silti odotukset ja vaatimukset ovat päätähuimaavat. Missään muussa hommassa tulosvastuu ja rahallinen korvaus eivät tässä maailmassa yhtä huonosti kohtaa. Onhan se nyt itsestään selvää, että jos valmentaja voi keskittyä joka ikinen päivä pelkästään valmentamiseen ja itsensä kehittämiseen, ovat mahdollisuudet urheilijoiden kehittämiseen aika paljon suuremmat kuin nyt. Kun ihminen on hereillä 14-16 tuntia vuorokaudessa ja leipätyöhön sekä työmatkoihin kuluu niistä ehkä yhdeksän-kymmenen tuntia, jää harrastajavalmentajalle jäljelle enää 4-7 tuntia / päivä.
Sinä aikana amatöörivalmentajan on luovittava puolisonsa ja lastensa sekä urheilijoiden kanssa parhaansa mukaan. Tuloksena on yleensä tyytymättömyys molemmilla puolilla aitaa; urheilijat haluaisivat parempaa valmennusta ja enemmän huomiota, lapset enemmän aikaa, puoliso enemmän seksiä tai muuten vain perheen yhteistä tekemistä. Ei ihme, että urheiluvalmentajien eroprosentti on uskomattoman korkea.
Omia harrastuksia (tai ystäviä urheilun ulkopuolella) valmentajalla ei voi olla, tuskin edes television katseluun jää aikaa. Valmennuskirjallisuuttakin pitäisi lukea ja aika ajoin piipahtaa maailmalla imemässä itseensä oman lajin uusimpia virtauksia viisaammilta ja kokeneemmilta. Kaikkeen tähän pitäisi vuorokaudessa olla vähintään 34 tuntia.
Ja kun nyt itkemään lähdettiin, niin jatketaan vuodatusta. Paitsi valmentajat, toki myös urheilijat tarvitsevat elämiseen rahaa. Vaikka valmentaja olisi kuinka ammattilainen, ei tilanne muutu oleellisesti, elleivät urheilijat pysty turvallisesti heittäytymään huippu-urheilemisen virtaan. Suomalaisessa järjestelmässä taloudellinen tuki tulee siinä vaiheessa, kun tie huipulle on jo auki tai lähes auki. Jostain pitäisi painattaa lisää seteleitä urheilijoiden arkeen. Kuinka voi koskaan panostaa täysillä urheilukortin varaan, jos joka ilta on huoli huomisesta näkkileivästä? Haloo muutostyöryhmässä, kuuleeko kukaan?
Jos ja kun näitä asioita ei Suomessa koskaan saada kuntoon, ei voida odottaa yleisurheilun kaltaisissa yksilölajeissa minkäänlaista kollektiivista kehittymistä. Joku toki aika ajoin onnistuu puhtaalla tuurilla, voittaahan joku lotossakin kerran viikossa. Nykyinen järjestelmä ei ainakaan yleisurheilussa tuota yhtään mitään. Kun joku onnistuu, se tapahtuu liian usein järjestelmästä huolimatta.
Palaan vielä puheeni alkuosassa mainitsemaani selloharrastukseen; kun tämän päivän yleisurheilua ja yleisurheilijoiden tuloksia kritisoidaan, arvostellaan amatöörien puuhastelua. Se on raju fakta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Jos poliitikot, kuntien virkamiehet tai yritysjohtajat hoitaisivat hommiaan ilmaiseksi leipätyönsä ohella varsinaisen työajan jälkeen, missähän jamassa tämä maailma olisi? Oletettaisiinko silti, että he pystyvät pitämään esimerkiksi talouden tasapainossa tai yrityksen omistajien bonukset pöyhkeinä? Tätä kaikkea urheilun amatöörivalmentajilta kuitenkin odotetaan. Tehtävä on lähes mahdoton. Tuo sana lähes onkin valmentajan ainoa henkireikä; mielessä kytee kuitenkin häviävän pieni mahdollisuus siihen, että kaikki menee nappiin, oma urheilija saa koko potentiaalinsa käyttöön ja seisoo jonakin päivänä arvokisojen palkintopallilla. Mitä sitten, vaikka seisoisikin, kysyy kyynikko? Ja saa todennäköisesti aika monen harrastelijavalmentajan kysymään itseltään samaa.
Mitä jos SUL ajettaisiin niin alas kuin mahdollista? Jätettäisiin taloon enää ne, joiden läsnäolo on ehdottoman välttämätöntä toiminnan pyörittämiseksi. Näin säästyneet rahat siirrettäisiin kokonaisuudessaan suurten kasvukeskuksien parhaiden seurojen parhaille valmentajille. Jos seuroissa ei riittävän kovan tason valmentajia ole, niitä palkattaisiin avoimella hakuprosessilla. Maantieteellisen lahjakkuuskertymän ohjaamana päätettäisiin, mihin lajiryhmiin valmentajia missäkin seuroissa palkataan. Yhdessä seurassa voisi olla vaikkapa yksi päätoiminen pikajuoksu- ja yksi hyppyvalmentaja, toisessa esimerkiksi ottelu- ja kestokoutsi.
Jokaisen valmentajan alaisuudessa pitäisi olla sekä aikuishuippuja, että juniorilahjakkuuksia. Ryhmän minimikoko voisi olla kuusi, maksimi 8-10 urheilijaa.Näiden kasvukeskusten suurten seurojen alapuolella toimisivat pienemmät maakunnan kasvattajaseurat, jotka hyväksyisivät roolinsa mukisematta; ne järjestäisivät parhaat valmennusvoimansa ohjaamaan 10-14-vuotiaita nuoria, minkä jälkeen heistä parhaat valikoituisivat isojen seurojen ammattivalmennukseen. Pikkuseurat olisivat ylpeitä siitä, jos heidän kasvattinsa valikoituisivat huippuseuroihin.
Joku tietysti kysyy, mitä tapahtuisi niille 14-15-vuotiaille, jotka eivät tuota kynnystä ylitä? Vastaus on helppo. He jäisivät joko entiseen seuraansa kuten ennenkin tai vaihtaisivat toiseen seuraan, jossa osa valmentajista jatkaisi edelleen omalla kustannuksellaan valmentamista kuten nykyisinkin 99% valmentajista tekee.
Seuraava kysymys on todennäköisesti se, että mitä jos oman kotipaikan läheltä ei löydy lahjakkuuden oman lajin valmennusryhmää? Elämä on. Jos ei löydy, pitää menestyshaluisen nuoren olla valmis etsimään olosuhteita ja oikeaa valmennusta. Ei huippulahjakas jääkiekkoilijakaan jää Enontekiöön ikuisesti vaan siirtyy sopivassa kehitysvaiheessa Oulun Kärppiin.
Sen verran liiton palkkalistoilla voisi markkinointi-ihmisiä edelleen olla, että he etsisivät provikkapalkalla sponsoreita näiden huippuryhmien leiritykseen ja tukemiseen. Kun valmentajien palkkaus olisi kohdallaan, näistä paikoista suorastaan taisteltaisiin. Parhaat valmentajat valikoituisivat varmasti tehtäviin.
Sitä mukaa, kun markkinointikoneisto saisi taottua rahaa, voitaisiin ryhmiä perustaa lisää – ja palkata myös lisää markkinointihenkilöitä. Kaikenlaiset valtion ja kuntien tuet ohjattaisiin nekin suoraan näiden ryhmien valmennustoimintaan ja urheilijoiden tukemiseen.
Toki samantyyppinen organisaatio voitaisiin luoda myös valmennuskeskuksiin ilman seurarajoja. Mutta kokemus on osoittanut, että seuralla eli yhteisöllä on merkitystä sekä ylhäältä että alhaalta käsin; mikä onkaan junioreille motivoivampaa, kun katsella oman seuran huippu-urheilijoiden tekemisiä ja matkustaa pari kertaa vuodessa heidän kanssaan samalla bussilla kilpailuihin?
Jos joulupukki toisi riittävän ison säkillisen rahaa, voidaan ajatuskulkua jatkaa. Noin 10-15 suomalaisessa seurassa olisi kussakin joka lajiryhmässä ammattivalmentaja ellei kaksikin. Heidän yläpuolellaan olisi urheilutoimenjohtaja ja junioripäällikkö, joiden avustuksella lahjakkaalle nuorelle löydettäisiin oikea laji ja ryhmä ajoissa. Kaikki muut jatkaisivat toimintaansa niin kuin nytkin tehdään. Mutta kun sitä rahaa ei ole. Eikä kai koskaan tule.
Huippu-urheilun muutostyöryhmä istuu vuosikaudet rakentelemassa jonkinlaista yleispätevää urheilijan polkua, mutta hiukan pelottaa, ettei sieltä tulekaan minkkiturkkia vaan villalapanen.
Enemmän kuin yleispäteviä malleja, pitäisi mielestäni pohtia nimenomaan rahoituskanavia ja –malleja. Ei urheiluvalmennuksen ja olosuhteiden järjestäminen voi olla niin vaikeaa, että siihen tarvitaan puolitusinaa päätoimista pohtijaa vuosikausiksi.
Nyt joku huutaa, että aina vain itketään rahaa ja rahaa. Niin itketään. 99 % yksilölajien valmentajista tekee työtään oman leipätyön ohessa ihan omalla kustannuksellaan. Silti odotukset ja vaatimukset ovat päätähuimaavat. Missään muussa hommassa tulosvastuu ja rahallinen korvaus eivät tässä maailmassa yhtä huonosti kohtaa. Onhan se nyt itsestään selvää, että jos valmentaja voi keskittyä joka ikinen päivä pelkästään valmentamiseen ja itsensä kehittämiseen, ovat mahdollisuudet urheilijoiden kehittämiseen aika paljon suuremmat kuin nyt. Kun ihminen on hereillä 14-16 tuntia vuorokaudessa ja leipätyöhön sekä työmatkoihin kuluu niistä ehkä yhdeksän-kymmenen tuntia, jää harrastajavalmentajalle jäljelle enää 4-7 tuntia / päivä.
Sinä aikana amatöörivalmentajan on luovittava puolisonsa ja lastensa sekä urheilijoiden kanssa parhaansa mukaan. Tuloksena on yleensä tyytymättömyys molemmilla puolilla aitaa; urheilijat haluaisivat parempaa valmennusta ja enemmän huomiota, lapset enemmän aikaa, puoliso enemmän seksiä tai muuten vain perheen yhteistä tekemistä. Ei ihme, että urheiluvalmentajien eroprosentti on uskomattoman korkea.
Omia harrastuksia (tai ystäviä urheilun ulkopuolella) valmentajalla ei voi olla, tuskin edes television katseluun jää aikaa. Valmennuskirjallisuuttakin pitäisi lukea ja aika ajoin piipahtaa maailmalla imemässä itseensä oman lajin uusimpia virtauksia viisaammilta ja kokeneemmilta. Kaikkeen tähän pitäisi vuorokaudessa olla vähintään 34 tuntia.
Ja kun nyt itkemään lähdettiin, niin jatketaan vuodatusta. Paitsi valmentajat, toki myös urheilijat tarvitsevat elämiseen rahaa. Vaikka valmentaja olisi kuinka ammattilainen, ei tilanne muutu oleellisesti, elleivät urheilijat pysty turvallisesti heittäytymään huippu-urheilemisen virtaan. Suomalaisessa järjestelmässä taloudellinen tuki tulee siinä vaiheessa, kun tie huipulle on jo auki tai lähes auki. Jostain pitäisi painattaa lisää seteleitä urheilijoiden arkeen. Kuinka voi koskaan panostaa täysillä urheilukortin varaan, jos joka ilta on huoli huomisesta näkkileivästä? Haloo muutostyöryhmässä, kuuleeko kukaan?
Jos ja kun näitä asioita ei Suomessa koskaan saada kuntoon, ei voida odottaa yleisurheilun kaltaisissa yksilölajeissa minkäänlaista kollektiivista kehittymistä. Joku toki aika ajoin onnistuu puhtaalla tuurilla, voittaahan joku lotossakin kerran viikossa. Nykyinen järjestelmä ei ainakaan yleisurheilussa tuota yhtään mitään. Kun joku onnistuu, se tapahtuu liian usein järjestelmästä huolimatta.
Palaan vielä puheeni alkuosassa mainitsemaani selloharrastukseen; kun tämän päivän yleisurheilua ja yleisurheilijoiden tuloksia kritisoidaan, arvostellaan amatöörien puuhastelua. Se on raju fakta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Jos poliitikot, kuntien virkamiehet tai yritysjohtajat hoitaisivat hommiaan ilmaiseksi leipätyönsä ohella varsinaisen työajan jälkeen, missähän jamassa tämä maailma olisi? Oletettaisiinko silti, että he pystyvät pitämään esimerkiksi talouden tasapainossa tai yrityksen omistajien bonukset pöyhkeinä? Tätä kaikkea urheilun amatöörivalmentajilta kuitenkin odotetaan. Tehtävä on lähes mahdoton. Tuo sana lähes onkin valmentajan ainoa henkireikä; mielessä kytee kuitenkin häviävän pieni mahdollisuus siihen, että kaikki menee nappiin, oma urheilija saa koko potentiaalinsa käyttöön ja seisoo jonakin päivänä arvokisojen palkintopallilla. Mitä sitten, vaikka seisoisikin, kysyy kyynikko? Ja saa todennäköisesti aika monen harrastelijavalmentajan kysymään itseltään samaa.
keskiviikko 16. maaliskuuta 2011
Mielipide: Pienuuden kirous
Olen sitä mieltä että Suomalainen alppihiihto kärsii ”pienuus syndroomasta”. Tällä tarkoitan sitä että läpi Suomalaisen alppiurheilukentän joudumme painimaan pienuuden mukanaan tuomien ongelmien kanssa. Harrastajamäärämme ovat pieniä lajin mahtimaihin verrattuna, seuramme ovat pieniä ja pirstaloituneita niilläkin talousalueilla joissa harrastajamäärät mahdollistaisivat suuremmat yksiköt, budjetit ovat pieniä, alppikoulut ovat pieniä, jopa mäkemme ovat pieniä, ja tätä listaa voisi varmaan vielä jatkaakin.
Yksi lajin keskeisistä haasteita on siis kokonaisharrastajamäärän kasvattaminen. Olisi mielenkiintoista verrata Suomen, Ruotsin ja Norjan harrastajamääriä, seuratoimintaa ja niitä erilaisia toimenpiteitä mitä kussakin maassa on lajin ja lajikulttuurin eteen tehty. Ottaisiko joku tästä itselleen opinnäytetyön aiheen jossain koulussa?
Mäkien koolle ja sijainnille emme juurikaan mitään mahda – paitsi matkustamalla. Tosin tänä vuonna avatut uudet FIS rinteet ovat parantaneet harjoitteluolosuhteita aikaisempaan verrattuna. Hallihanke lienen odottaa seuraavaa buumia. Harrastajamäärien kasvattaminen on vuosien ja vuosikymmenten projekti joka nivoutuu yhteen monien asioiden, mm. huippujen menestyksen kanssa samoin kuin talous.
Mielestäni se asia johon kaikkein helpoimmin ja nopeimmin voisimme vaikuttaa on ainakin 11-15 vuotiaisiin keskittyvän alppikouluhin urheilijoita syöttävän seuratoiminnan totaalinen muuttaminen. Minun ajatukseni lähtee liikkeelle siitä perusasiasta että huippu-urheilu näkökulmasta tarkastellen etelän seurat eivät kilpaile keskenään, eivätkä ne edes kilpaile pohjoisen tai muun suomen seuroja vastaa vaan kaikki suomalaiset seurat – eli meidän juniorijärjestelmän alkupää -kilpailee Sveitsin, Itävallan, Ruotsin jne. vastaavia juniorijärjestelmiä vastaan huippu-urheilijaksi kasvamiseen vaadittavien ympärivuotisten olosuhteiden ja valmennuksen tarjoamisessa riittävän laajalle ryhmälle urheilijoita – jotta joillakin olisi mahdollista nousta huipulle sen kymmenen tai viidentoista vuoden työn jälkeen. 1,5*2*6*50*10 (15?)!
Rohkenen väittää että tällä hetkellä jokaisessa suomalaisessa seurassa tuskaillaan resurssipuutteessa sekä urheilijamateriaalin kapeuden kanssa. Yksi merkki tästä on erilaisten tiimien sekä ”one man show” hankkeiden olemassaolo seuratoiminnan rinnalla. En ole näitä toimintatapoja vastaan, ennemminkin ”syyllinen” vastaavaan toimintaan itsekin – olosuhteiden pakosta kuten varmaan moni muukin. Mutta onko se tehokasta rajallisten resurssien käyttöä vai onko kyseessä pareto-optimi? Perustuuko näiden hankkeiden satunnainen menestys enemmän tähtimerkkeihin ja tuuriin kuin systeemiin – noin niinkuin maailman mittakaavassa ajateltuna? Jääkö niistä lajikulttuurin kannalta pysyvä jälki jonka päälle rakentaa vai vaipuvatko ne ajan kanssa aina sinne mistä tulivatkin suomalaiselle alppikartalle, kunnes taas kerran joku ”hullu” lähtee rakentamaan kaiken tyhjästä?
Mutta eikö nuita olosuhteita voisi muuttaa? Yhtenä vaihtoehtona seuranäkökulmasta näen sellaisen järjestelmän luomisen jossa alueellisesti seurat ryhmittyvät yhteisen sateenvarjon alle kilparyhmien toiminnan järjestämiseksi ja järkeistämiseksi – kutsuttakoon niitä sitten vaikka sponsorin nimellä tai aluejoukkueiksi kuten joissakin muissa maissa tai lajeissa on tapana. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla 3-4 seuraa aidosti perustaisivat yhteiset kilparyhmät tai vaikka Savossa 2-3 seuraa toimisi samoin. Tällöin näihin ryhmiin saataisiin riittävän laaja ja tuossa vaiheessa halukas urheilijamateriaali, toiminnan ammattimainen luonne mahdollistaisi tehokkaamman varainhankinnan, lajin kattojärjestön apu voitaisiin selkeästi kanavoida näihin toimintoihin ja ennen kaikkea näille ryhmille voitaisiin palkata päätoimiset huippuvalmentajat ja järjestää tarvittavat muut ympärivuotiset toimintaedellytykset pienempiä yksiköitä helpommin, myös kaiken oheisharjoittelun kattavasti.
Tiedän että päätoimisuutta moni kavahtaa mutta pelkäämpä että maailma on tältäkin osin pysyvästi muuttunut. Lajimme taso ja kilpailu on koventunut globaalisti, lajien välinen kilpailu harrastajista on koventunut ja yhteiskunnan monet muutokset ovat vaikuttaneet kielteisesti vapaaehtois- ja talkoo sekä yhteisöhenkeen kultaisiin talkoovuosikymmeniin verrattuna.
Seurat jatkaisivat omaa rekrytointi- ja kasvattaja toimintaansa näiden kilparyhmien alapuolella uusia tarjokkaita kilparyhmiin tuottaen, kaiken ikäisten harrastajaryhmiä pyörittäen ja samalla ylläpitäen sitä arvokasta ja laajaa kontakti- ja vapaaehtoisverkostoa johon perusseuratoiminta pohjaa. Tätä toimintaa voisi verrata vaikka jääkiekosta tuttuun kortteliliiga toimintaan.
Tässä esimerkiksi muutama ulkomainen linkki erilaisiin "sateenvarjo" tiimeihin:
Swiss Knife Valley SkiTeam
Ski-Valais tai ski-valais.ch
Tässä esimerkiksi muutama ulkomainen linkki erilaisiin "sateenvarjo" tiimeihin:
Swiss Knife Valley SkiTeam
Ski-Valais tai ski-valais.ch
Syntyyköhän tästä mitään?
Jyrki
perjantai 25. helmikuuta 2011
Vieraskynä Jukka Peltola: Itävallan meininkiä
Muutimme perheen kanssa tänne elokuussa ja lapset aloittivat paikallisen saksan kielisen koulun (tai Zillertalin kielisen) syyskuun alussa. Aluksi meidän tarkoitus oli palata Suomeen vuodenvaihteessa, mutta koska olemme viihtyneet täällä hyvin, niin olemme nyt ainakin heinäkuuhun saakka ja sitten arvioimme tilannetta uudelleen. Jos nyt pitäisi tehdä päätös niin jatkamme täällä. Oma elämän rytmi täällä ei poikkea kauheasti Suomesta - puhelin ja sähköposti toimii, joten työhommat onnistuvat täysin samalla lailla kuten Suomessakin - ainoastaan puhelinlasku meinaa aina nousta aika isoihin lukemiin. Toisaalta esimerkiksi pitkien kisareissujen pois jäämisen takia täällä riittää näin talvikaudella enemmän aikaa muihin juttuihin - nyt vasta tajuaa paljonko ne vievät alppilajeja harrastavien perheiden aikaa Suomessa.
Mietin, että kirjoittaisinko blogin karrikoiden normaaliin tyyliin vai miten - päädyin, että kirjoitan aika kuivakan oman näkemykseni siitä miten täällä toimitaan ja kauheasti kantaa ottamatta mikä on väärä tai oikea tapa.
Olosuhteet
Olosuhteet tämän lajin harjoittelmiselle ovat täällä luonnollisesti erinomaiset. Rinteet ovat sopivan jyrkkiä ja muodoiltaan kumpuilevia. Toisaalta jos ajattelee Suomen Lapin olosuhteita, niin eivät nekään huonot ole - ainut miinus on rinteiden tietynlainen flattisyys ja pitkät ajomatkat sinne. Täällä kun joka kylässä viiden kilometrin välein löytyy toinen toistaan parempia treenirinteitä.
Tyypillisesti kisoja ja treenjä ei lasketa isoissa keskuksissa, koska ne suhtautuvat hieman nuivasti kisatouhuihin ja pelkäävät, että turistien kanssa tulee vahinkoja jne. Tämän vuoksi treenit ja kisat ovatkin pienemmissä keskuksissa.
Valmennus
Valmennus ei itsessään poikkea paljonkaan Suomesta, ehkä vielä enemmän laskijoille painotetaan peruslaskuasentoa tutuilla teeseillä: "kädet eteen, paino etuläpälle, hartialinja suorana, lantio sisään". Siinä ei paljoa kikkailla millään erikoisilla jutuilla, vaan haetaan junnuille mahdollisimman hyvää peruslaskuasentoa.
Itävaltalaiseen valmennusperiaatteisiin ei myöskään kuulu vauhtilajien treenaaminen ja laskeminen junnuiässä - vaan se tulee ohjelmaan enemmän mukaan vasta alppilukioiässä. Toki täällä pari kolme kisaa vuodessa vauhteja lasketaan 1998-1996 sarjoissa, mutta Kids sarjat eivät laske niitä ollenkaan.
Välineet
Välineissä on isoin ero Suomeen verrattuna. Suomessa tyypillisesti, ainakin oman kokemukseni mukaan, valitaan väline sen mukaisesti missä sarjassa laskija laskee ja millä pituuksilla kärki ko ikäluokassa on viime vuosina laskenut.
Kun tulimme tänne ja menimme ensimmäisiin treeneihin, meille kerrottiin heti paikallisten valmentajien taholta, että teidän pojilla on aivan väärän pituiset sukset. Itse en sitä heti uskonut, mutta nyt täytyy myöntää olin täysin väärässä. Suomessa olimme laskeneet jo kaksi kautta suurpuikassa 170cm suksilla, ja nyt Olli (-98) laskee täällä 156cm suksilla, joiden radiuskin tippui 17.5m:stä 14.5 metriin.
Täällä väline valitaan laskijan pituuden ja painon mukaan. Olli on 146cm pitkä ja painaa 40 kiloa, joten hänelle sopivat sukset ovat 149cm - 156cm:set. Ollin kova kilpakumppani (-98) taas on 165cm pitkä ja painaa 55kg, joten hän laskee 170cm suksilla. Heitettyämme 170cm sukset nurkkaan ja otettuamme alle 156:set, nopeni laskuvauhtimme täkäläisillä minuutin pituisilla radoilla keskimäärin n. 3 sekuntia!! Ja sen lisäksi lasku on mennyt teknisesti valtavan hypyn eteenpäin! Simo taasen vaihtoi viime kauden 156:set 142:siin.
Blizzardin Race osasto meille ihmettelikin ääneen, miksi Suomeen menee sukset niin ihmeellisellä pituusjakaumalla ja kun kuulivat meidän laskijoiden iät, niin ihmettelivät vielä enemmän.
Esimerkiksi -96 syntyneet laskevat kärjessä Suomessa käytännössä kaikki 182cm suksella, kun taas täällä edelliseen viitaten he laskevat sen pituisella suksella, mikä vastaa heidän pituuttaan ja painoaan. Kärjessä olevat isot kaveri vetävät 170cm ja 175cm:llä suksilla ja yksikään ei taida käyttää 182:sia - katsokaapa tilannetta Suomessa?. On turha sanoa, että ku meillä on loivat rinteet, niin radat pitää olla suoria - kumma juttu kun täällä pystytään merkkaamaan loiviinkiin rinteisiin vääntäviä ratoja. Pitkillä suksilla niissä mennään kävelyvauhtia, mutta oikean pituisilla ko radoillakin mennään lujaa.
Radat
Radat täällä ovat huomattavan erilaisia kuin Suomessa kaikissa ikäluokissa. Sekä pujottelussa, että suurpujottelussa radat ovat huomattavan vääntäviä ja suhteellisen lyhyellä välillä merkattuja. Suurpuikassa pisin porttiväli tällä kaudella on ollut 24 metriä, mutta silloin mentiin vastaavasti jo todella isolla poikkeamalla. Tyypillinen rata merkataan isompien sarjoille 20-22metriä ja jyrkillä osuuksilla erittäin isolla poikkeamalla. Poikkeama on niin iso, että 146cm / 40kg 1998 syntynyt poika ei vaan yksinkertaisesti saa 170cm suurpuikkaa taipumaan ko radoille tai tietysti saa, mutta se suksi vaan on auttamattoman hidas.
Itse uskon, että tämä on tällä hetkellä suomalaisessa systeemissä suurin kompastuskivi, ja miksi meidän laskijoilla on aikanaan vaikeus siirtyä vääntäville radoille Keski-Euroopan FIS kisoihin. Se mitä kuulin esimerkiksi Pyhän Audien kisoista, niin radat siellä olivat vastanneet täkäläisittäin enemmän SG / DH ratoja yhtä poikkeusta lukuunottamatta vs että kyseessä olisi ollut laji suurpuikka.
Itävallassa on Kinder 1 (2003) - Kinder 5 (1999) sarjoille omat määräykset radoista:
Suurpuikka: käännökset 13-18% korkeuserosta, minimi porttiväli 10m ja maksimi 22m.
Puikka: käännökset 35-40% korkeuserosta, maksimi porttiväli 9m, linjat 4-6m.
Eli lapset vetävät todella tiukkoja ja vääntäviä ratoja. Tiukin suurpuikka meillä on kisoissa ollut 16m välillä merkittynä. Täällä siis vielä 1999 syntyneet Kinderit laskevat puikan softikepeillä ja radat ovat käsittämättömän tiukkoja.
Harjoittelu
Itävallassa harjoitellaan monipuolisemmin kuin Suomessa, koska olosuhteet mahdollistavat esimerkiksi syvän lumen laskun tai vauhdikkaat vaparit 7km pitkässä rinteessä.
Viikon harjoitusohjelma meillä SC Mayrhofenissa menee siten, että tiistaisin, torstaisin ja perjantaisin treenataan koulun jälkeen klo 14:00-16:00. Harjoitukset meillä tyypillisesti tapahtuu jyrkässä ja kumpuilevassa rinteessä Ahorn vuorella. Rinteen korkeusero ei ole kuin hieman yli 100m, mutta siinä on nopea ankkuri ja toistoja tulee paljon. Toisaalta hissit menevät kiinni neljän jälkeen, joten pitemmän esim SP radan laskeminen ei ole käytännöllistä. Viikonloppuisin ja juhlapyhinä lasketaan sitten pitempiä ratoja, sikäli mikäli ei ole kisoja.
Treeneissä laskettavat radat ovat vielä tiukempia kuin kisoissa. Taustalla ajatuksena on se, että kun treenataan tiukkoja vääntäviä ratoja, niin siitä on aina helpompi siirtyä pykälän suorempaan ja pidemmällä välillä olevaan rataan. Tämä oli meille aluksi molemmille pojille vaikeata treeneissä ja välillä jo vähän motivaatiotakin kolisteltiin, mutta kun sukset vaihtuivat lyhemmiksi, niin hommat alkoivat luistamaan.
Treeneissä mennään lajien suhteen aika lailla kisojen rytmiikalla eli jos tulevana viikonloppuna on SP kisat, niin silloin kuluvalla viikolla treenataan SP painotteisesti jne. Aina uuden lumidumpin tippuessa treeneissä lasketaan syvää lunta SP suksilla, sehän täällä on kilpailulajinakin Landescupissa.
Ehkä meille eteenpäin vievimpiä treenejä ovat olleet vapaan laskemisen suuri määrä ja Ahornin talabfahrt vaparit. Ahornin talabfahrt niminen rinne tarjoaa 1300 metriä korkeuseroa ja vain 5,8 km pitkässä rinteessä. Tuo usein jäinenkin jyrkkä rinne kun vedetään 3-4 kertaa täydellä Superg:tä vastaavalla vauhdilla alas turistien seassa, niin siinä kysytään laskijalta "kanttia" ja mukautumista yllättäen vaihtuviin olosuhteisiin.
Paikalliset eivät juurikaan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta lasken kesäisin tai syksyihin paljoa jäätiköllä. Erityisesti Kindereiden kanssa etenevät hitaammin kuin Suomessa, mutta sitten 2001 syntyneitä lasketetaan täällä tosissaan ja jo paljon.
Kilpaileminen
Itävallassa kilpaillaan paljon. Meillä tammikuun alun jälkeen on ollut kisat jokaikinen viikonloppu, useinmiten vielä kisa sekä lauantaina, että sunnuntaina.
Kilpailujärjestelmä toimii siten, että on paikallisia kisoja (Cuplauf), läänitason kisoja (Bezirkcup) ja sitten Landescup. Tuon lisäksi on ÖSV testrennen, josta valitaan osallistujat esim Itävallan mestaruuskisoihin, sekä edustajiksi lasten kansainvälisiin kisoihin. Laskijoiden määrästä saa kuvan kun muistaa, että 1998 syntyneitä kisailijoita on pojissa noin 500 junnua. Taso täällä on kova ja laaja. Esimerkiksi meidän hyvät kilpakumppanit olivat 2. ja 3. nyt Poka Lokassa.
Cuplauffeja laskevat aloittelevat kilpalaskijat tai sitten laskijat, jotka eivät satsaa tosissaan kilpauraan. Bezirkcuppeja laskevat kaikki laskijat, jotka kilpailevat tosissaan ja niiden kautta valitaan lääneittäin edustajat Landescuppiin saatujen pisteiden mukaisesti (lasketaan samoin kuin FIS pisteet). Käytännössä varmankin Landescup paikan omaavan laskijan on pakko laskea Bezirkcupit ja poissaoloa niistä ei hyväksytä. Landescupissa sitten laskevat vain sinne valitut urhelijat läänikohtaisten kiintiöpaikkojen puitteissa. Lääni saa allokaation paikoista edellisen kauden läänipisteiden mukaisesti, joten siksi on tärkeätä ja läänin intresseissä, että sen laskijat menestyvät mahdollisimman hyvin. Täällä seuroille sen omien laskijoiden menestyminen on iso kunnia asia ja meillekin on voittojen jälkeen tullut onnittelut aina seuran ylimmältä johdolta.
Pääsimme laskemaan tammikuussa Pitztalin Landescupin, mutta sen jälkeen tuli meille este, koska Tirolin liitossa oli päätetty, että Landescupiin pääsyn edellytyksenä on Itävallan passi ja jokaisella läänillä (9) on vain yksi paikka ulkomaalaiselle kaikki ikäluokat huomioiden. Meidän Bezirk Schwaz on antanut tuon paikan kolmeksi vuodeksi australialaiselle -97 tytölle ja nyt meille on luvattu se paikka seuraaviksi vuosiksi, mikäli jatkamme täällä. Meidän Bezirkin edustajatkaan eivät tienneet tuosta päätöksestä ja luulivat aluksi meidän kilpailevan Itävallan kiintiöstä, koska maksammehan verot tänne ja lapset ovat täällä paikallisessa koulussa jne. Nyt australialainen tyttö ei laske loppukauden Landescuppeja ja pääsemme taas niihin mukaan.
Itse kilpailutapahtumat ovat rentoja, mutta silti ammattitaidolla läpi vietyjä. Landescupissa fiilis on jo kuin olisi maailman cupissa ja siellä mittaillaan lumen lämpöä sekä kosteutta - ja tuunataan suksia vähintään yhtä paljon kuin Suomen Audi-cupissa. Säännöt ovat tiukat ja esimerkiksi vanhemmilla ei ole edes starttialueelle mitään asiaa, puhumattakaan radan katseluun.
Kisoja siis on todella paljon ja Landescupin laskijoille tuleekin noin 25 starttia vuodessa. Meille tulee tänä vuonna Ollille noin 20 starttia ja Simolle 10-13 starttia. Cuplauf ja jopa Bezirkcup nähdään täällä enemmän harjoituksien näkökulmasta ja pääsee vetämään täyspitkälle radalle.
Radat täällä ovat usein pitkiä - ehkä jopa liian pitkiä junnuille. Pitztalin Landescupissa oli esim puikassa 59 käännöstä ja suurpuikassakin laskuajat olivat 1 min 19 sek tasossa. Suurpuikassahan täällä lasketaan vain yksi kierros, samoin kuin lasten alle 12v sarjoissa lasketaan puikassakin vain yksi kierros.
Kilpailulajeina täällä ovat tekniikka (syvän lumen lasku, carving käännökset, old school), Suurpuikka, Puikka, SG ja Supercombi (SP+SL). Tuo tekniikka laji aloittaa ja päättää kisakauden. Sen arvostelee 3 henkinen tuomaristo lajeittain tarkkaillen laskuasentoa, tempoa ja esim laskumaaston huomioimista.
Kustannukset
Lajin harrastaminen täällä on erittäin edullista Suomeen verrattuna. Kausikortti maksaa junnuille 151 euroa, ja se kattaa käytännössä kaikki Tirolin rinteet. Tällä kaudella on tullut vastaan yksi rinne missä ko kortti ei toimi ja siellä sitten joutui maksamaan 10 euroa huoltaja + kisaaja.
Matkat kisapaikoille ovat lyhyitä - pisin kisareissu on St Anton, jonne matkaa tulee joku 180km, joka paikallisten Mayrhofenilaisten mielestä on jo käsittämättömän pitkä matka ja vanhemmat ei sinne enää jaksa mukaan lähteä. Meille suomalaisille nämä kaikki matkat täällä ovat käsittämättömän lyhyitä, kun Suomessa Seinäjoella asuvalle lyhin Audi-cup reissu taitaa olla 350km. Eli summa summarum täällä ei hotelliyöpymisiä tule, vaan Landescupia lukuunottamatta kaikki kisat tehdään kotoa käsin ja tuo tiputtaa oleellisesti kustannuksia.
Landescup on sitten taas poikkeus ja läänin edustusjoukkueen edellytetään tulevan kisapaikalle jo edellisenä iltana ja kisat aloitetaankin yhteisellä dinnerillä, jossa käydään joukkueena tulevat tapahtuman samalla läpi ja samalla nostatetaan joukkuehenkeä. Mutta tässäkin on huomattava poikkeus Suomeen verrattuna: laskijan majoittumisen ja kaikki ruoat maksaa Tirolin liitto yhdessä seuran kanssa. Meiltä kysyttiin hieman varovasti, että suostuisinko maksamaan oman majoittumiseni itse toki heidän sopimushinnalla ja olisiko mahdollista jos maksaisin myös polttoainekustannukset omasta autostani itse - ilomielin maksoin.
Lopuksi
- Tähän asti reissu täällä on ollut positiivinen kokemus ja ei tiedä vaikka se jää pitempikin aikaiseksi reissuksi ;-)
- Topolinoon lähtijöille antaisin vinkiksi, että älkää lähtekö sinne liian pitkillä suksilla jos haluatte sieltä menestystä!! Suksen pituus ei vauhtia tuo!
- Mistä löytyy Suomesta se eka coach, joka uskaltaa Audeihin merkata sellasen vääntävän radan, että kaikki omatkin ylipitkillä suksilla laskevat laskijat ovat ulkona…. ??
- Kokeilkaapa laskea lyhyemmillä SP suksilla (oma pituus +5cm) ja kellottakaa niitä - en usko, että ovat yhtään hitaammat kuin pitkätkään sukset!
Itävallasta terveisin,
innokas alppi-isä Jukka Peltola
Poutiainen: Tieto urheilun jälkeisestä elämästä antaa tasapainoa (Lähde: MTV3.fi/30.12.2010)
Tanja Poutiainen kokee tärkeänä seikkana sen, että jo aktiiviuran aikana tekee suunnitelmia tulevaisuuden varalle.
Vaikka tällä hetkellä en pystykään luennoilla istumaan, niin jo tieto opiskelupaikasta Lapin yliopistossa antaa henkistä voimaa jopa laskemiseen. Pystyn keskittymään urheiluun nyt täysillä kun tiedän, että mulla on elämässä aikanaan muitakin asioita millä tulla toimeen, Poutiainen summaa.
Opiskeluun liittyen hän pitää luonnollisesti kieliä tärkeänä nykyisen ammattinsa kannalta.Jos ei olisi esimerkiksi kunnon englannin kielen taitoa, niin sehän aiheuttaisi ihan turhaa ylimääräistä stressiä reissuissa, jos joutuisi vaikka haastatteluista selviämistä jännittämään. Ja totta ihmeessä se hermoilu vaikuttaisi myös suorituksiin, hän jatkaa.
Suomen lisäksi sujuvasti ruotsia ja englantia puhuva Poutiainen kertoo ymmärtävänsä myös saksaa.
Ymmärrän sitä melko hyvin ja ruokani pystyn saksaksi tilaamaan, mutta en esimerkiksi vastaa saksan kielellä haastatteluissa, Poutiainen kertoo.
Urheilun ja koulun yhteensovittaminen - ala-asteelta lukioon.
(Teksti: Anne ja Jyrki Larilahti, ESSLA Ski News lehteen 12/2010 kirjoittamamme artikkeli lisättynä yhdellä urheilijahaastattelulla)
Opetushallituksen pääjohtajan Timo Lankisen johtama työryhmä on jättänyt opetusministerille esityksen perusopetuksen uusista tavoitteista ja tuntijaosta. Uuden tuntijaon mukaan peruskoulun liikuntatuntien määrä lisääntyisi, mikä on hieno asia ja askel oikeaan suuntaan. Mutta entäpä sitten koulun ulkopuolellakin urheilevat lapset? Miltä heidän koko päivän tuntikehyksensä pitäisi näyttää, ja miten urheilu ja koulu sovitetaan yhteen niin, että molemmat saavat riittävästi aikaa ja huomiota? Eri lajien parissa tulee esiin erilaisia haasteita, ja alppihiihto harrastuksena vaatii koulun ja lajien yhteensovittamiselta paljon.
Kaikkein näkyvimmän yhteensovittamisen tarpeen luovat koti- ja ulkomaanleireillä vietetyt koulupäivät. Myös viikkoharjoitukset vaikuttavat päivärytmiin siten että kouluasiat täytyy ennakoidusti huomioida. Iso osa monen aikuisen sosiaalisesta elämästä on tänä päivänä kytköksissä työhön, työpaikalle ja työkavereihin. Lasten- ja nuorten tapauksessa taas kouluun. Tästä syystä urheilun ulkopuolisen elämän edellytysten vahvistaminen ja säilyttäminen kavereineen, kyläilyineen ja muine muotoineen on laajemmin ajateltuna osa samaa kokonaisuutta.
Ala-aste
Ala-asteella korostuu oman opettajan ja vanhempien välinen yhteistyö. Oppilaitoksen rehtori päättää poissaoloista ja asettaa yhteistyön yleisen sävyn, mutta käytännössä vastuu oppimisen etenemisestä on opettajalla ja vanhemmilla.
Useimmat lapset asuvat sen verran kaukana harjoittelurinteistä, että iltatreenit matkoineen nielaisevat helposti koko illan. Läksyjen, ruokailujen ja riittävän unen suunnittelu vaatii vanhemmilta systemaattisuutta, mutta on suhteellisen helppoa.
Monimutkaisemmaksi kuvio muuttuu siinä vaiheessa, kun leiritykset alkavat. Tasosta riippuen leiripäiviä tulee kaudelle kymmenestä sataan, joten kirjo on melkoinen. Määrästä riippumatta on hyvä, että päivärytmi pidetään mahdollisimman tasaisena. Ennen leiriä opettaja kertoo, mitä poissaoloaikana tulee tehdä, ja leirillä pidetään läksytunteja arkipäivisin ohjelmaan ennalta sovittuna aikana. Läksyjen lisäksi varsinkin ylemmillä vuosiluokilla opiskeluaikaa menee kokeisiin valmistumiseen ja onpa leirillä välillä mukana myös itse kokeet, jotka urheilija tekee aikuisen valvonnassa opettajan kanssa sovittuna aikana.
Päivärytmi leireillä on aina kiireinen ja harjoittelun, levon, ruokailun, koulutyön ja myös tarvittavan vapaa-ajan yhteensovittaminen usein haastavaa. Olosuhdetekijöillä on tässä asiassa iso merkitys. Ovatko kaikki leiriläiset liikkeellä samalla ajatuksella koulunkäynnin suhteen vai ei? On huomattavasti helpompi innostaa lasta ahkeraan koulutyöhön yhtä aikaa kavereiden kanssa, kuin pakottaa yksi urheilija pakertamaan koulutyön parissa toisten keskittyessä näpräämään Nintendoa. Toinen merkittävä olosuhdetekijä on käytettävissä olevat tilat, soveltuuko kenties yhteismajoituksen joku tila luokkahuoneeksi vai onko koulutyö parempi suorittaa omassa rauhassa, omassa huoneessa? Näitäkin asioita on hyvä aina pohtia etukäteen
Opettajalta tämä vaatii lisätyötä. On ennakoitava luokan etenemisvauhti ja sovitettava urheilijan vauhti siihen. Leirin jälkeen eteen paukahtaa kasa vihkoja tarkastettavaksi. Joskus kokeita tehdään eri tahdissa kuin muut, ja luokkakaverit joutuvat odottamaan omia tuloksiaan. Näkisinkin opettajan tärkeänä osana urheilijan tiimiä; periaatteessahan hän toimii kuin monet muutkin aloittelevan urheilijan sponsorit, lahjoittaa panoksensa palkkiona hyvä mieli.
Opettajan on hyvä jutella myös luokan muiden oppilaiden kanssa. Kun urheilija leireilee Levillä, Itävallassa, tai Norjassa, kuulostaa se muiden mielestä helposti lomailulta, ja erityiskohtelu epäreilulta. Kun oppilaille aukeavat leirielämän realiteetit kello kuuden herätyksineen ja tiukkoine ateria- ja unirytmeineen, on ero lomailun ja leireilyn välillä selkeämpi kaikille.
Yläaste
Yläasteella tahti urheilussa kiristyy ja koulukin puolestaan tulee vaativammaksi. Tässä vaiheessa urheilijalla itsellään on jo kehittynyt hyvä rutiini molempien töiden tekemiseen, mutta yläasteen tuntijärjestelmä tuo uusia haasteita.
Opettajia on useita, periaatteessa jokaiselle oppiaineelle omansa. Oma opettaja ei enää auta keräämään läksyjä yhteen, ja ala-asteen siistin listan sijaan oppilas joutuu sopimaan jokaisen opettajan kanssa erikseen, miten leirin aikana toimitaan. Ja tietysti suurempaan opettajamäärään mahtuu jo paljon erilaisia opettajia, joilla on erilaisia mielipiteitä omasta roolistaan. Aineita tulee lisää, ja varsinkin kielet voivat olla hankalia itseopiskeltavia. Vielä jos käy huono tuuri, ja uuden aineen tunnit osuvat loppuviikkoon, jolloin tyypillisesti lähdetään jo leirille, onkin uuden asian oppiminen täysin urheilijan ja hänen vanhempiensa vastuulla.
Jotkut seurat ovat hakeneet ratkaisua leiriopettajista. Käytännössä leiriopettajat ovat opettajaopiskelijoita tai virkavapaalla olevia opettajia, jotka auttavat koulutehtävissä ja keksivät oheistehtäviä. Useimmiten kuitenkin opettajana toimii edelleen oma äiti tai isä, joka samalla verestää vaikkapa saksankielentaitoaan. Välillä parhaan opin saa kuitenkin omilta tiimikavereilta, jotka ovat asiat jo käyneet läpi.
Yläasteelle siirryttäessä voi urheilija siirtyä liikuntapainotteiselle yläasteelle, jossa koululiikunnan määrä on jonkin verran suurempi kuin muilla yläasteilla, mutta tärkeämpää lie urheilevan juniorin maailman ymmärtäminen ja koulun halukkuus osallistua urheilijan elämän tasapainoiseen järjestämiseen.
Yhdeksäsluokkalaisilla on jo mahdollisuus hakeutua ns. ysiryhmään, joka on alppilukion yhteydessä järjestettävä opetus niille, jotka jatkavat yläasteen jälkeen alppilukiossa.
Lukio
Yläasteen jälkeen nuori tekee joka tapauksessa suuria valintoja; lähteäkö lukioon, ammatilliseen oppilaitokseen tai muuhun koulutukseen. Alppihiihtoa vakavasti harrastava nuori valitsee paljon suppeammasta valikoimasta.
Suomessa on harvoja kouluja, jotka mahdollistavat riittävän harjoittelun ja ammattitaitoisen valmennuksen opiskelun ohessa. Varsinaiset alppilukiot ovat Nilsiässä toimiva Tahkon Alppikoulu ja Kuusamon Rukan Alppikoulu. Tässä vaiheessa tulee vanhempien avuksi uusia vastuunjakajia. Alppikoulun päämääränä on kehittää urheilijoita nuorten maajoukkueeseen ja siitä ylöspäin kohti aikuisten arvokisoja. Opiskelu kulkee kuitenkin vahvasti rinnalla, ja jo päästäkseen alppikouluun, urheilijalla pitää olla näyttöjä opiskelumenestyksestä ja opettajien arviot kyvystä itsenäiseen opiskeluun painavat valintaprosessissa.
Alppikoulujen ulkopuolella on tämän ikäisille ja tasoisille urheilijoille vaikeaa muttei mahdotonta löytää yhtä ammattitaitoinen ja tasapainoinen valmennus- ja opetusohjelma. Tällöin kyseeseen tulevat joidenkin lukioiden urheilulinjat ja paikalliset hyvät seura- valmentaja- ja harjoituspaikka olosuhteet.
Yhden erilaisen alppilukioiden ulkopuolisen näkökulma lukion ja urheilun yhdistämisestä tarjoaa vaikkapa Kuopiolainen alppinisti Roope Heikkilä 16 v. Tapasin Roopen taannoin Hintertuxissa ja vaihdoimme muutaman sanan hänen kanssaan.
Millaisia terveisiä sinä laittaisit nuorille junioreillemme?
Roope: kummassakin asiassa kannattaa yrittää täysillä, niin että ovet niin urheilun kuin opiskelunkin saralla pysyvät avoimina.
Milloin sinä ensikerran huomasit että joudut miettimään ehkä ikätovereitasi enemmän koulun sovittamista urheiluun. Roope: Suurinpiirtein siinä yläasteelle menon aikoihin. Koulupoissaolojen määrä kasvoi tuolloin huomattavasti ja samalla koulun käynnin vaatima työmäärä kasvoi huomattavasti. Itselläni yläaste meni niin että 7. ja 8. luokka olivat numeroiden valossa hiukan vaikeampia mutta sitten 9. luokalla löysin tatsin siitä miten näitä asioita voi yhdistää.
Olet nyt lukion ensimmäisellä luokalla, miten nyt sujuu? Roope: Koulun vaatima työmäärä tuntuu edelleen kasvavan. Myös urheilun vaatiima ajankäyttö on entistäkin suurempi.
Sinä valitisit Kuopion klassillisen lukion urheilulinjan, miksi? Roope: Minulle sattui juuri ennen lukioikää loukkaantuminen joka tietysti vaikutti asiaan. Halusin käydä lukion kotikaupungissa ja kun Klassikka tarjoaa hyvät edellytykset myös harjoittelun järjestämiseen oli valinta itseasiassa aika helppo. Vielä kun Kuopion alueen tarjoamat lajiharjoittelumahdollisuudet ovat hyvät koen että myös tällä tavalla voi pyrkiä kohti lajin kärkeä
Joko osaat sanoa lukion jäkeisestä ajasta jotain? Roope: ei ole vielä ollut ajankohtaista. Alppihiihdon osalta haluan nähdä selvää kehitystä joka vuosi.
Palataanpa vielä hetkeksi Klassikkaan: Kerroit että teillä on käytössä hieno etäopiskelusysteemi, kerroppa siitä vähän. Roope: Koulumme kaikki luokat on varustettu videotallennusvälinein, opettajasta riippuen joko jokainen tunti nauhoitetaan tai sitten aina tarpeen mukaan. (tähän kuva liitutaulusta joka näkyy verkossa?)
Millainen oppimiskokemus on videoiden kautta verkossa opiskelu? Roope: Käytännössä tallenne vastaa ihan täysin tunnilla oloa. Ehkä ainut miinuspuoli on ryhmätyöharjoitteiden väliin jääminen. Mutta leirielämä sinällään on ryhmätyötä. Koulun henkki on myös erittäin hyvä, opettajat ovat aina valmiita auttamaan – myös etänä.
Jatkokoulutus
Tavallisin valinta lukion jälkeen lienee keskittyminen täysin alppiuraan. Monet menestyneistä hiihtäjistämme kuitenkin myös opiskelee omaa tahtiaan yliopistossa. Tanja Poutiainen opiskelee kauppatieteitä ja Kristiina Rove juridiikkaa Rovaniemellä. Myös ulkomaiset yliopistot ovat varteenotettava vaihtoehto monelle.
Kokonaisuus ratkaisee
Läpi opiskeluajan, urheilu-ura asettaa siis vaatimuksia niin vanhemmille kuin opettajillekin. Asenteesta sitten riippuukin se, tekeekö urheilu opiskelun vaikeammaksi, vai tekeekö se opiskelusta itse asiassa monipuolisempaa ja palkitsevampaa kaikille osapuolille.
Hyvä suhde lapsen opettajan kanssa antaa mahdollisuuden miettiä koulutehtäviä uudella tavalla. Äidinkielen lisätaitoja voi harjoitella vaikka kirjoittamalla blogia. Kielen harjoittelu saa uusia ulottuvuuksia, kun taitoja voi ulkomaan leireillä kokeilla oikeassa käytössä.
Urheileva lapsi on tyypillisesti kurinalainen opiskelija, joka osaa motivoida itsensä tekemään ne tylsemmätkin tehtävät. Heillä on syvällinen ymmärrys harjoittelun ja asioihin keskittymisen tärkeydestä, ja usein ajankäytön hallinta on keskimääräistä parempaa. Itsenäisyys ja sisukkuus auttavat sekä urheilussa, että opiskelussa.
Huipulle on monta tietä. Kokonaisvaltaisen kehittymisen kannalta välttämätöntä on kuitenkin tietynlainen tasapaino; harjoittelun, opiskelun, ihmissuhteiden ja muun harrastamisen välillä. Tämä vaatii herkkää vaistoa ja paljon kuuntelemista opettajilta, valmentajilta, ja ennen kaikkea vanhemmilta.
Kirjoittajat eivät ole opettajia tai pedagogeja vaan urheilua harrastavien lasten vanhempia jotka ovat kiinnostuneita aiheesta ja päivittäisten kohtaamistensa kautta ovat kuulleet ja nähneet monia malleja alppilasten arjesta.
tiistaina 17. elokuuta 2010
Monta asiaa hyvin sanottuna
PARK CITY, UT (Aug. 9) – The U.S. Alpine Ski Team is opening week two of on-snow camps in New Zealand this week as both men's and women's groups base their camps at Coronet Peak.
Olympic medalists Lindsey Vonn (Vail, CO) and Julia Mancuso (Olympic Valley, CA) are on the slopes along with fellow 2010 hardware haulers Bode Miller (Franconia, NH) and Andrew Weibrecht (Lake Placid, NY) as both programs take advantage of winter conditions in the Southern Hemisphere.
"Speed and tech guys are here at the same time," said men's Head Coach Sasha Rearick. "In the past we've had them there at different times with a little bit of cross over, but we wanted to take advantage of our resources and maximize cross training between the groups."
The men's tech program, including Miller, will primarily be at Coronet Peak, but they will also spend some time at Cadrona and Snow Park. Speed will also stay mainly at Coronet, however Rearick reports the guys will mix it up at Mt. Hutt mid camp.
"We're moving around a bit to improve the way the guys adapt to situational changes," he said. "We found after last season, the guys needed to improve the way they react to changes, whether it is terrain, course rhythm or different course sets over terrain. We simply need to improve how we adapt across the board."
Both groups kicked off with fundamentals for the first part of the nearly three-week camp before moving into giant slalomand slalom training for the tech team and a mix of GS and super G with the speed team.
"Team dynamics right now are incredible and that has a lot to do with our successful hockey camp in Park City, but in general, this is a strong group of athletes with an absolute commitment to being a team," said Rearick. "We had a good family vibe all last season and we're keeping that rolling. We're having fun working hard."
For Vonn, Mancuso and Co. it is the first on snow training since early spring and a chance to work on technique and balance before moving into full gate running on injected snow toward the end of the two-week camp.
"The first days of this camp are always working on basic things these athletes all know well," said women's Head Coach Alex Hoedlmoser. "But they are still very important steps. It's easy to develop bad habits early and then stick with them, so it's important we make sure those don't happen."
Similar to the men's camp, Hoedlmoser says there will be some cross over between speed and tech athletes training together, but it will depend on the athlete's needs.
"This is a really cool camp for us because it's all right there for the girls," he said. "We're able to develop custom daily programs depending on what type of training they need. We'll be running everything but downhill with the goal of getting everyone strong and confident on their equipment before we move to Chile next month.
"Fitness wise, they're all looking great thanks to the hard work that Ernie [Rimer, Strength and Conditioning Trainer] has been doing with them. Now it's time to put in that hard work on the snow," added Hoedlmoser.
In addition to sharing training venues, the men's and women's programs will also share a nutrition plan with newly named Sports Dietitian Adam Korzun cooking for both teams throughout the duration of the camp.
"Having Adam with us is awesome," said Hoedlmoser. "This camp is incredibly busy and it's great to have Adam to ensure they're getting everything they need to stay healthy and to recover after each workout."
Harrastuksena kilpaurheilu
Joulukuussa 20092009 Essla Ski News lehteen kirjoittamani artikkelin uudelleen "julkaisu"
Lapset ja lastenkasvatus poikivat kiihkeitä keskusteluja. Tätä v. 2009 kirjoitettaessa lehdistössä on keskusteltu kiivaasti kotihoidon ja päivähoidon keskinäisestä paremmuudesta. Varma aihe on myös lasten harrastaminen; mitä, missä ja kuinka usein. Tässä kirjoituksessa esitetään yksi näkökulma, lähinnä omiin ja lähipiirin kokemuksiin nojautuen.
Liikkuva lapsi
Pieni lapsi liikkuu luonnostaan paljon, parivuotias kulkee paikasta toiseen mieluummin juosten kuin kävellen ja leikkii itsensä hikeen. Oppimiskäyrä on huikean jyrkkä, ja uusia taitoja testataan innolla. Hiljalleen iän karttuessa tapahtuu kuitenkin jotain joka on vienyt meidät Suomalaiset maailman huippupaikoille ylipainoisten lasten ja nuorten määrässä, ja nuorten miesten kunnosta ollaan huolissaan maan hallitusta myöten.
Syistä spekuloidaan ahkerasti ja epäilemättä niitä on monia; kaupungistuminen on hävittänyt pihaleikit ja lapsilaumojen spontaanin liikunnan, ruokavalio on muuttunut ja tv-, elokuva- ja tietokonepeli tarjonta on moninkertaistunut. On helppoa olla liikkumatta, muutakin tekemistä löytyy.
Nuori Suomi ja useat asiantuntijat kuitenkin suosittelevat, että lapset liikkuisivat kaksi tuntia päivässä. Pienimmillä tämä tulee itsestään leikin kautta, useimpien kouluikäisten pitää siihen jo aktiivisesti pyrkiä. Tässä kohden liikunnalliset harrastukset tulevat apuun.
Alppihiihto
Harrastusmuodoissa on valinnanvaraa, ja jokaiselle lapselle varmaan löytyy mieleinen laji. Alppihiihto juniorilajina on Suomessa vielä suhteellisen uusi, mutta Sami Uotilan, Kalle Palanderin ja Tanja Poutiaisen menestys on innostanut ja harrastajamäärät ovat viimevuosina kasvaneet. Vaikka talvet viimevuosina etelässä ovat olleet vähälumisia, löytyy Etelä-Suomestakin hyviä rinteitä. Kun Helsingissä sataa vettä, on Vihti Ski Centerissä tavallisesti loistava hiihtokeli ja harjoitusolosuhteet.
Suomalaiselle lapselle alppihiihdon aloittaminen on suhteellisen helppoa, ovathan kaikki tottuneet lumeen elementtinä, kävelleet liukkailla teillä ja usein myös luistelleet ja hiihtäneen murtomaahiihtoa. Alun vauhdin hurmaan pääsee siis välittömästi ja lajista voi nauttia ilman ensimmäistä hiihtokoulutuntiakaan. Enemmän hiihtävien kannattaa kuitenkin panostaa myös oikeaan tekniikkaan, ja jos intoa riittää, on kaltaiseemme kilpaurheiluseuraan liittyminen yksi mahdollisuus jatkaa harrastusta vuosien ajan tai vaikkapa läpi elämän.
Espoo Slalom on alppihiihtoseura, mutta kannustaa monipuoliseen harrastamiseen ja harjoitteluun. Seura itsekin järjestää rinnetreenien lisäksi kesätreenejä, joissa pelataan jalkapalloa, rullaluistellaan, maastopyöräillään ja yleisurheillaan. Lisäksi treenaillaan urheiluhalleissa ja isommat lapset tekevät ohjattua voimaharjoittelua. Porukka on tiivis ja esimerkiksi varusteiden kierrättäminen isommilta pienemmille toimii tehokkaasti.
Kilpaileminen
Usein hiihtävistä lapsista kysytään ”kilpaileeko hän, vai harrastaa vain?” Näiden kahden asian ei kuitenkaan tarvitse olla toisensa pois sulkevia. Junioritasolla kilpaurheilu ei ole jatkuvaa veren maku suussa puurtamista ja huippukurinalaista elämää, vaan hauska ja hyödyllinen harrastus.
Miltei kaikki Espoo Slalomin juniorit kilpailevat, toiset useammin, toiset harvemmin. Suurin osa kilpailee Etelä-Suomen cupissa, osa piipahtelee Keski- ja Pohjois-Suomen kilpailuissakin. Kilpailut tuovat harjoitteluun tavoitteellisuutta, ja tavoitteet määritellään ajatuksella lapsen, vanhempien ja valmentajien keskusteluissa. Kauhistelevia kertomuksia lapsiaan maailman huipulle ajavista vanhemmista kuulee joskus, mutta miltei yleisempää on se, että vanhempien tehtäväksi tulee jarrutella lapsia, jotka eivät itse vielä osaa arvioida levon, monipuolisen harjoittelun ja elämän yleisen tasapainon merkitystä.
Itse kilpailutapahtumat ovat lapsille mieleisiä. Numero rinnassa tuo tapahtumaan jännitystä ja hohtoa. Eri luonteet tulevat hyvin esille kilpailutilanteessa. Osa lapsista ottaa kilpailut leikkimielellä ja nauttii kisatunnelmasta, kavereiden tapaamisesta ja rinteessä touhuamisesta. Osa taas tuo peliin suuret tunteet ja maalialueella tuuletetaan, itketään, nauretaan ja halaillaan. Kaikille yhteistä on kuitenkin kokemusten karttuminen, voiton ja tappion tunteiden käsitteleminen ja itsensä voittaminen.
Valmennusjärjestelmä
Espoo Slalomin juniorit on jaettu tasojensa ja laskijan oman halutun ajankäytön mukaisiin valmennusryhmiin ja ryhmät toimivat tiiviisti yhdessä myös normaalien viikkotreenien ulkopuolella. Leireillä ja kisamatkoilla pyritään majoittumaan niin, että lapsille – ja miksei vanhemmillekin - on helppoa viettää aikaa yhdessä ja luoda tärkeää tiimihenkeä touhuten ja leikkien. Tyypillisesti lapset ryhmäytyvät nopeasti ja kaikki otetaan mukaan leikkeihin ja treeneissä sekä kilpailuissa seurakavereita kannustetaan suurella innolla. Perinteinen hyvä ESSLA henki syntyy meistä jokaisesta!
Kaudella 2008-2009 seurassamme harjoittelee jo n. 100 alppihiihdosta innostunutta junioria, eri ikäluokkiin tasaisesti jakautuen. Uuden kauden alkaessa perustamme aina tarvittavan määrän uusia ”entry”- ryhmiä joissa itse tai esimerkiksi Sami Uotilan ratalaskukoulussa hankittuja perustaitoja on helppo alkaa hiomaan eteenpäin. Seuramme koetellut toimintamallit tekevät harrastuksen aloittamisen helpoksi ja tarvittavaa tietoa lajin vaatimuksista mm. vanhemmille saa helposti toisilta seuralaisiltamme sekä järjestämistämme info- ja koulutustilaisuuksista. Seurassamme on myös aina tarjolla erilaisia pieniä tehtäviä ja vaikutusmahdollisuuksia toimintamme edelleen kehittämiseen.
Lokakuussa 2010
Maallikon ajatuksia venyttelystä ja liikkuvuudesta
Olemme tässä aihealueessa varmaan jonkinlaisen muutoksen ajan keskellä, ainakin näin maallikon silmin. Kun ainakin vielä 80- ja 90- luvulla vannottiin lajissa kuin lajissa venyttelyn nimiin, niin lihashuollon, palautumisen kuin vammojen ennaltaehkäisynkin vuoksi niin nyt asia pääosin nähdään toisin. Ehkä myöskin terminologiaa on syytä miettiä jotta tulee puhuneeksi samasta asiasta kuin keskustelun toinen osapuoli.
Yhteneväiset näkemykset voisi ryhmitellä seuraavasti:
Teesi 1: Alppihiihtäjän ei tarvitse olla mitenkään erityisen notkea tai edes omata poikkeuksellisen laajoja liikeratoja, perusliikkuuvuus riittää, vaikkakin lantionseudun liikeradat ovat lajissamme omalla tavallaan vaativia
Teesi 2: Vammojen ennaltaehkäisyssä tässä kontekstissa korostuu huolellinen lämmittely, liikeratojen avaaminen ja huoltava palauttava harjoittelu - ei siis "perinteinen" venyttely joka saattaa jopa korottaa vammariskiä
Teesi 3: Pitkäkestoiset venytykset vaikuttavat merkittävästi maksivoiman tuottoon ja siksi niitä tulisi välttää ennen lajisuorituksia sekä tehoharjoittelua mutta tarvittaessa peruselastisuuden harjoittamiseksi ja liikkuvuuden perimän puitteissa kehittämiseksi venyttely tulee vähintäänkin rytmittää omaksi harjoituksekseen muu harjoittelu huomioiden
Lisäksi mielenkiintoisia "hypoteesejä" joista toivoisin ymmärtäväni laajemmin ovat ainakin:
Hypoteesi 1: Mielenkiintoisen aihealueen muodostavat uudet aktiivisen venyttelyn koulukunnat kuten Method Putkisto tai Pilates, kuinka näitä tekniikoita voisi käyttää esim. coretrunkin voimistamiseen ja hallinnan kehittämiseen?
Hypoteesi 2: Lenkki ja venyttely päivän ainoana harjoituksena, seuraavan päivän harjoitteiden ollessa taito tms. - ei laji- tai tehopainotteisia
Hypoteesi 3: Venyttelyn sijaan jokaiseen harjoitukseen , tai lähes jokaiseen mukaan muutaman kokonaisvaltaisen liikkeen kautta liikkuvuusharjoittelua.
Tässä näin nopeasti näitä ajatuksia - älkää teilatko vaan kertokaa omia ajatuksianne kun tavataan! Alla vielä muutama linkki, vastuu jää klikkaajalle ;)
Mobilatin sivusto
Olympiatoppenin Bevegelighet sivusto
Harjoitteleeko Suomalainen juniori tarpeeksi?
Sat, 12/19/2009 - 03:00 — jyrki
Hetki sitten valmistuneen kotimaisen tutkimuksen mukaan ei. Hälyttävää on se että kaikissa tutkituissa ikäluokissa harjoitteluvaje oli merkittävä verrattuna tasoon jossa sen tulisi yleisen urheilutietämyksen mukaan olla. Tutkimukseen osallistui 14 lajia ja yli 2600 ohjatusti - siis seuroissa - harjoittelevaa aktiivijunioriurheilijaa.
Keskiarvona Suomalaisella junioriurheilijalla on 16 ikävuoteen mennessä "kasaantunut" n. 2000 tunnin harjoitteluvaje - jota useinmiten on mahdoton enää kiriä umpeen myöhempinä ikävuosina. Tämä "mahdottomuus" johtuu yksenkertaisesti ajan puutteesta sekä elimistön kyvystä vastaanottaa yhtäkkisesti kasvavia harjoitusmääriä verrattuna 9-16 ikävuosien välillä tapahtuneeseen nousujohteiseen harjoitteluun ja sen vaikutuksiin valmistaa ja vahvistaa elimistöä ottamaan vastaan kasvavia harjoitusmääriä.
Tutustu ihmeessä!
Keskiarvona Suomalaisella junioriurheilijalla on 16 ikävuoteen mennessä "kasaantunut" n. 2000 tunnin harjoitteluvaje - jota useinmiten on mahdoton enää kiriä umpeen myöhempinä ikävuosina. Tämä "mahdottomuus" johtuu yksenkertaisesti ajan puutteesta sekä elimistön kyvystä vastaanottaa yhtäkkisesti kasvavia harjoitusmääriä verrattuna 9-16 ikävuosien välillä tapahtuneeseen nousujohteiseen harjoitteluun ja sen vaikutuksiin valmistaa ja vahvistaa elimistöä ottamaan vastaan kasvavia harjoitusmääriä.
Tutustu ihmeessä!
Peruskuntoa ja harjoitustapaa etsimässä
Tue, 01/06/2009 - 03:00 — jyrki
Olen miettinyt mielessäni moneen otteeseen viime- ja tämän kauden aikana sitä että mikähän olisi nuorelle laskijalle mieluisa ja mahdollisimman hyödyllinen tapa tehdä peruskuntoharjoittelua. Varsinkaan talvikauden aikana ei ole ollenkaan niin itsestään selvää että junnu (ja huoltaja monissa city-lapsi tapauksissa) lähtisi pimeään iltaan lenkille tai pyöräilemään, tai tahkoaisi vaikkapa kuntopyörää salilla tai kotona jos jollakulla sellainen kotona sattuisi olemaan.
Toisaalta sisä- ja palloilulajeissa junioritasolla joidenkin tuntemieni valmentajien suunnitelmiin kuuluu peruskuntoa nostavia harjoitteita jokaiseen harjoituskertaan, tyypillisesti osana alku- ja loppuverryttelyjä. Esimerkiksi 15 + 15 min. juoksu/hölkkä painotteisesti toteutettuna harjoitusten alkuun ja loppuun, tuo määrä neljä kertaa viikossa tarkoittaa jo kohtuullista 2h peruskuntoharjoittelua viikkotasolla .
Nuo tiedot ja keskustelut yhdistettynä siihen että yhtäältä kuulin joltain maajokkuetta lähellä olevalta Tanjan ampaisevan aina silloin tällöin palauttavalle murtsikkalenkille harjoitusten jälkeen ja toisaalta siihen että meillä on nyt Vihdissä tarjolla läpi kauden aukioleva latu, siinä vieressä, samalla lähtemisen vaivalla, kuin tehtynä alppihiihtäjien alku- ja loppuverryttelytarpeisiin, alkoi vastaus olla selvä: murtsikkahiihto! Eli voisiko murtsikka palvella alppihiihtäjää peruskuntoharjoitelussa ja vaikkapa palauttavana harjoitusmuotona hapottavien harjoitusten jälkeen? En keksi yhtään syytä miksi ei.
Murtsikan lajeista varmasti luistelu on junnuillemme mielekkäämpi, helpompi ja vahvistaa lajilihaksistoa tehokkaammin kuin perinteinen. Ajattelen luistelun ja alpin välisiä hyötyjä jo mainitun aika/paikka tekijän lisäksi löytyvän ainakin seuraavasti: 1) alppistartti ja luistelu, luistelu vahvistaa myös startissa tärkeitä keskivartalo-, ylävartalo- ja käsilihaksia, opettaa rytmikästä käsi-jalka työskentelyä, sekä kenties ? opettaa lähdön kannalta tarpeellista polvikulmaa ja potkaisevaa voimantuottoa. 2) lumituntuma, suksella seisominen ja luistelu, tuskin on ainakaan pahasta että oppii seisomaan myös luistelusuksella tasapainoisesti, tuntemaan suksen liikkeen lumella ja omien liikkeiden sekä asentojen vaikutuksen sukseen. 3) peruskuntoharjoittelua edistävä alku- ja loppuverryttelymuoto joka voidaan tehdä saumattomasti lajisuorituksen yhteydessä.
Peruslähtökohtana matalasykkeinen peruskestävyysharjoite joka vahvistaa hengitys- ja verenkiertoelimistöä, jalka-, keskivartalo- ja ylävartalolihaksistoa sekä käsiä. Alkuverryttelynä voi ajatella myös nousevatempoista suoritusta, palauttavana laskevatempoista. Myös eri lihasryhmien kuormittamista voisi kokeilla. Yhteenvetona todettakoon että olemme Kian kanssa päättäneet alkaa kokeilemaan aluksi seuraavaa "ohjelmaa": tiistaisin ja torstaisin 30min palauttavaa laskevatempoista hiihtoa lajitreenin jälkeen. Keskiviikkoisin 20 min nousevatempoista hiihtoa juuri ennen lajiharjoituksen alkamista.
Toisaalta sisä- ja palloilulajeissa junioritasolla joidenkin tuntemieni valmentajien suunnitelmiin kuuluu peruskuntoa nostavia harjoitteita jokaiseen harjoituskertaan, tyypillisesti osana alku- ja loppuverryttelyjä. Esimerkiksi 15 + 15 min. juoksu/hölkkä painotteisesti toteutettuna harjoitusten alkuun ja loppuun, tuo määrä neljä kertaa viikossa tarkoittaa jo kohtuullista 2h peruskuntoharjoittelua viikkotasolla .
Nuo tiedot ja keskustelut yhdistettynä siihen että yhtäältä kuulin joltain maajokkuetta lähellä olevalta Tanjan ampaisevan aina silloin tällöin palauttavalle murtsikkalenkille harjoitusten jälkeen ja toisaalta siihen että meillä on nyt Vihdissä tarjolla läpi kauden aukioleva latu, siinä vieressä, samalla lähtemisen vaivalla, kuin tehtynä alppihiihtäjien alku- ja loppuverryttelytarpeisiin, alkoi vastaus olla selvä: murtsikkahiihto! Eli voisiko murtsikka palvella alppihiihtäjää peruskuntoharjoitelussa ja vaikkapa palauttavana harjoitusmuotona hapottavien harjoitusten jälkeen? En keksi yhtään syytä miksi ei.
Murtsikan lajeista varmasti luistelu on junnuillemme mielekkäämpi, helpompi ja vahvistaa lajilihaksistoa tehokkaammin kuin perinteinen. Ajattelen luistelun ja alpin välisiä hyötyjä jo mainitun aika/paikka tekijän lisäksi löytyvän ainakin seuraavasti: 1) alppistartti ja luistelu, luistelu vahvistaa myös startissa tärkeitä keskivartalo-, ylävartalo- ja käsilihaksia, opettaa rytmikästä käsi-jalka työskentelyä, sekä kenties ? opettaa lähdön kannalta tarpeellista polvikulmaa ja potkaisevaa voimantuottoa. 2) lumituntuma, suksella seisominen ja luistelu, tuskin on ainakaan pahasta että oppii seisomaan myös luistelusuksella tasapainoisesti, tuntemaan suksen liikkeen lumella ja omien liikkeiden sekä asentojen vaikutuksen sukseen. 3) peruskuntoharjoittelua edistävä alku- ja loppuverryttelymuoto joka voidaan tehdä saumattomasti lajisuorituksen yhteydessä.
Peruslähtökohtana matalasykkeinen peruskestävyysharjoite joka vahvistaa hengitys- ja verenkiertoelimistöä, jalka-, keskivartalo- ja ylävartalolihaksistoa sekä käsiä. Alkuverryttelynä voi ajatella myös nousevatempoista suoritusta, palauttavana laskevatempoista. Myös eri lihasryhmien kuormittamista voisi kokeilla. Yhteenvetona todettakoon että olemme Kian kanssa päättäneet alkaa kokeilemaan aluksi seuraavaa "ohjelmaa": tiistaisin ja torstaisin 30min palauttavaa laskevatempoista hiihtoa lajitreenin jälkeen. Keskiviikkoisin 20 min nousevatempoista hiihtoa juuri ennen lajiharjoituksen alkamista.
Don't eat yellow snow!
Fri, 12/19/2008 - 03:00 — jyrki
Usein ei tule ajatelleeksikaan kuinka oleellinen vaikutus oikealla riittävällä ravinnolla ja nesteellä on nuorelle urheilijalle. Vielä kun lajillemme ominaiset leiri- ja harjoitusolosuhteet eivät tee optimaalisesta ravinnon saannista mitenkään helppoa on todellakin tärkeää että me urheilijoista vastaavat huoltajat ajatuksella paneudumme junnujen ravinto- ja nestehuoltoon! Miksi "tuhlaisimme" arvokkaita harjoitustunteja ja leiripäiviä harjoittelemalla tankit tyhjänä? M.H:ta lainaten "ihan turha ampua sarjatulella sontaa!" Ohessa hiukan yleistä asiaa urheiljan ravitsemuksesta.
Lataa ravintotietoa tästä.
Lataa ravintotietoa tästä.
Uudet 160cm junnukepit jakavat mielipiteitä
Fri, 12/19/2008 - 03:00 — jyrki
Polvikeppien ja täyspitkien 213cm/27mm/n. 830g keppien väliin sopisi laajemmin käyttöön uusi keppimalli. Tämän keppimallin strategiset mitat ovat: putken paksuus 25mm, putken pituus lumen yläpuolella 160cm, painoa ei vielä tätä kirjoitettaessa ole tarkkaan tiedossa . Suomessa saatavissa malleissa lienen normaali 26cm Jumbokierre.
Mielipiteet tämän kepin tarpeellisuudesta vaihtelevat laidasta laitaan. Yhtäältä uskotaan sen radikaalisti helpottavan oikean laskutekniikan opettelemista koska kohdattavat massat ovat pienempiä ja siten laskijan kokema impacti on 10-13 vuotiaalle laskijalle huomattavasti pienempi. Laskijakohtaiset tuntemukset ovat varmasti myös erilaiset. Rotevammat ja kookkaamat laskijat kokevat kepin varmasti eri tavoin kuin pienemmät ja kevyemmät laskijat. Kyseessä olevassa ikähaarukassahan fysiologiset valmiudet ja ns. fysiologinen ikä saattavat heitellä jopa karkeasti n. 4 vuoden haitarilla ennen kuin murrosiän kasvupyrähdys tasoittaa n. 18 ikävuoteen mennessä tämän vaihtelun.
Keppiuudistuksen opposition pointit ovat myös huomion arvoisia. Yksi näkökulma on että luodaanko näin uusi ylimääräinen kynnys "kepin oton" kasvupolkuun. Ehkä oikeampi kysymys kuitenkin olisi mistä moinen kynnys ylipäätään syntyy ja rinneparlamentin tarinoissa elää? Toinen ei kokonaan ansioton kritiikki on uuden keppityypin seuratoiminnalle heittämä talous - logistiikka haaste. Olkoonkin että nämä lyhyemmät kepit ovat ainakin tällä hetkellä n. 30% vanhoja keppejä edullisempia, tulee niiden hankinnasta merkittäviä lisäkustannuksia seuroille.
Entäpä sitten toisinaan ruuhkaisten rinteiden harjoitteluolosuhteiden järjestäminen niin että uudesta välineestä saadaan täysi hyöty irti?
Käytännössähän tämä menisi helpoiten siten että samassa rinteessä harjoittelevat seurat pääsisivät yhteisymmärrykseen siitä että rinteeseen merkataan esimerkki-puikkailtana yksi polvikeppi rata, yksi 160cm rata ja yksi täyspitkä rata, kukin omalle ikäluokalleen. Merkkaajat kiertäisivät sitten vuoroiltoina seuroittain jotta kunkin "omat kuviot" tulisivat toteutettua. Ei varmasti ihan huonokaan ajatus koska eri valmentajien merkkaamia ratojahan siellä skaboissakin tuppaa olemaan. Itse taidan asettua varovasti seisomaan :) uudistuksen puolesta tässä asiassa.
Pienellä googlailulla /J4 Rapidgate® w/10" Screwbase / huomasin että jo 2006 on osassa ameriikan mannerta otettu vastaava keppi viralliseksi kisakepiksi ilmeisesti 8-12 vuotiaille ja toisaalta että myös muualla maailmassa käytetään paljon yleisesti luultua enemmän polvikeppiä sekä harjoitteluun että ihan pienimpien junnujen kilpailuihin.
Mielipiteet tämän kepin tarpeellisuudesta vaihtelevat laidasta laitaan. Yhtäältä uskotaan sen radikaalisti helpottavan oikean laskutekniikan opettelemista koska kohdattavat massat ovat pienempiä ja siten laskijan kokema impacti on 10-13 vuotiaalle laskijalle huomattavasti pienempi. Laskijakohtaiset tuntemukset ovat varmasti myös erilaiset. Rotevammat ja kookkaamat laskijat kokevat kepin varmasti eri tavoin kuin pienemmät ja kevyemmät laskijat. Kyseessä olevassa ikähaarukassahan fysiologiset valmiudet ja ns. fysiologinen ikä saattavat heitellä jopa karkeasti n. 4 vuoden haitarilla ennen kuin murrosiän kasvupyrähdys tasoittaa n. 18 ikävuoteen mennessä tämän vaihtelun.
Keppiuudistuksen opposition pointit ovat myös huomion arvoisia. Yksi näkökulma on että luodaanko näin uusi ylimääräinen kynnys "kepin oton" kasvupolkuun. Ehkä oikeampi kysymys kuitenkin olisi mistä moinen kynnys ylipäätään syntyy ja rinneparlamentin tarinoissa elää? Toinen ei kokonaan ansioton kritiikki on uuden keppityypin seuratoiminnalle heittämä talous - logistiikka haaste. Olkoonkin että nämä lyhyemmät kepit ovat ainakin tällä hetkellä n. 30% vanhoja keppejä edullisempia, tulee niiden hankinnasta merkittäviä lisäkustannuksia seuroille.
Entäpä sitten toisinaan ruuhkaisten rinteiden harjoitteluolosuhteiden järjestäminen niin että uudesta välineestä saadaan täysi hyöty irti?
Käytännössähän tämä menisi helpoiten siten että samassa rinteessä harjoittelevat seurat pääsisivät yhteisymmärrykseen siitä että rinteeseen merkataan esimerkki-puikkailtana yksi polvikeppi rata, yksi 160cm rata ja yksi täyspitkä rata, kukin omalle ikäluokalleen. Merkkaajat kiertäisivät sitten vuoroiltoina seuroittain jotta kunkin "omat kuviot" tulisivat toteutettua. Ei varmasti ihan huonokaan ajatus koska eri valmentajien merkkaamia ratojahan siellä skaboissakin tuppaa olemaan. Itse taidan asettua varovasti seisomaan :) uudistuksen puolesta tässä asiassa.
Pienellä googlailulla /J4 Rapidgate® w/10" Screwbase / huomasin että jo 2006 on osassa ameriikan mannerta otettu vastaava keppi viralliseksi kisakepiksi ilmeisesti 8-12 vuotiaille ja toisaalta että myös muualla maailmassa käytetään paljon yleisesti luultua enemmän polvikeppiä sekä harjoitteluun että ihan pienimpien junnujen kilpailuihin.