Olen sitä mieltä että Suomalainen alppihiihto kärsii ”pienuus syndroomasta”. Tällä tarkoitan sitä että läpi Suomalaisen alppiurheilukentän joudumme painimaan pienuuden mukanaan tuomien ongelmien kanssa. Harrastajamäärämme ovat pieniä lajin mahtimaihin verrattuna, seuramme ovat pieniä ja pirstaloituneita niilläkin talousalueilla joissa harrastajamäärät mahdollistaisivat suuremmat yksiköt, budjetit ovat pieniä, alppikoulut ovat pieniä, jopa mäkemme ovat pieniä, ja tätä listaa voisi varmaan vielä jatkaakin.
Yksi lajin keskeisistä haasteita on siis kokonaisharrastajamäärän kasvattaminen. Olisi mielenkiintoista verrata Suomen, Ruotsin ja Norjan harrastajamääriä, seuratoimintaa ja niitä erilaisia toimenpiteitä mitä kussakin maassa on lajin ja lajikulttuurin eteen tehty. Ottaisiko joku tästä itselleen opinnäytetyön aiheen jossain koulussa?
Mäkien koolle ja sijainnille emme juurikaan mitään mahda – paitsi matkustamalla. Tosin tänä vuonna avatut uudet FIS rinteet ovat parantaneet harjoitteluolosuhteita aikaisempaan verrattuna. Hallihanke lienen odottaa seuraavaa buumia. Harrastajamäärien kasvattaminen on vuosien ja vuosikymmenten projekti joka nivoutuu yhteen monien asioiden, mm. huippujen menestyksen kanssa samoin kuin talous.
Mielestäni se asia johon kaikkein helpoimmin ja nopeimmin voisimme vaikuttaa on ainakin 11-15 vuotiaisiin keskittyvän alppikouluhin urheilijoita syöttävän seuratoiminnan totaalinen muuttaminen. Minun ajatukseni lähtee liikkeelle siitä perusasiasta että huippu-urheilu näkökulmasta tarkastellen etelän seurat eivät kilpaile keskenään, eivätkä ne edes kilpaile pohjoisen tai muun suomen seuroja vastaa vaan kaikki suomalaiset seurat – eli meidän juniorijärjestelmän alkupää -kilpailee Sveitsin, Itävallan, Ruotsin jne. vastaavia juniorijärjestelmiä vastaan huippu-urheilijaksi kasvamiseen vaadittavien ympärivuotisten olosuhteiden ja valmennuksen tarjoamisessa riittävän laajalle ryhmälle urheilijoita – jotta joillakin olisi mahdollista nousta huipulle sen kymmenen tai viidentoista vuoden työn jälkeen. 1,5*2*6*50*10 (15?)!
Rohkenen väittää että tällä hetkellä jokaisessa suomalaisessa seurassa tuskaillaan resurssipuutteessa sekä urheilijamateriaalin kapeuden kanssa. Yksi merkki tästä on erilaisten tiimien sekä ”one man show” hankkeiden olemassaolo seuratoiminnan rinnalla. En ole näitä toimintatapoja vastaan, ennemminkin ”syyllinen” vastaavaan toimintaan itsekin – olosuhteiden pakosta kuten varmaan moni muukin. Mutta onko se tehokasta rajallisten resurssien käyttöä vai onko kyseessä pareto-optimi? Perustuuko näiden hankkeiden satunnainen menestys enemmän tähtimerkkeihin ja tuuriin kuin systeemiin – noin niinkuin maailman mittakaavassa ajateltuna? Jääkö niistä lajikulttuurin kannalta pysyvä jälki jonka päälle rakentaa vai vaipuvatko ne ajan kanssa aina sinne mistä tulivatkin suomalaiselle alppikartalle, kunnes taas kerran joku ”hullu” lähtee rakentamaan kaiken tyhjästä?
Mutta eikö nuita olosuhteita voisi muuttaa? Yhtenä vaihtoehtona seuranäkökulmasta näen sellaisen järjestelmän luomisen jossa alueellisesti seurat ryhmittyvät yhteisen sateenvarjon alle kilparyhmien toiminnan järjestämiseksi ja järkeistämiseksi – kutsuttakoon niitä sitten vaikka sponsorin nimellä tai aluejoukkueiksi kuten joissakin muissa maissa tai lajeissa on tapana. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla 3-4 seuraa aidosti perustaisivat yhteiset kilparyhmät tai vaikka Savossa 2-3 seuraa toimisi samoin. Tällöin näihin ryhmiin saataisiin riittävän laaja ja tuossa vaiheessa halukas urheilijamateriaali, toiminnan ammattimainen luonne mahdollistaisi tehokkaamman varainhankinnan, lajin kattojärjestön apu voitaisiin selkeästi kanavoida näihin toimintoihin ja ennen kaikkea näille ryhmille voitaisiin palkata päätoimiset huippuvalmentajat ja järjestää tarvittavat muut ympärivuotiset toimintaedellytykset pienempiä yksiköitä helpommin, myös kaiken oheisharjoittelun kattavasti.
Tiedän että päätoimisuutta moni kavahtaa mutta pelkäämpä että maailma on tältäkin osin pysyvästi muuttunut. Lajimme taso ja kilpailu on koventunut globaalisti, lajien välinen kilpailu harrastajista on koventunut ja yhteiskunnan monet muutokset ovat vaikuttaneet kielteisesti vapaaehtois- ja talkoo sekä yhteisöhenkeen kultaisiin talkoovuosikymmeniin verrattuna.
Seurat jatkaisivat omaa rekrytointi- ja kasvattaja toimintaansa näiden kilparyhmien alapuolella uusia tarjokkaita kilparyhmiin tuottaen, kaiken ikäisten harrastajaryhmiä pyörittäen ja samalla ylläpitäen sitä arvokasta ja laajaa kontakti- ja vapaaehtoisverkostoa johon perusseuratoiminta pohjaa. Tätä toimintaa voisi verrata vaikka jääkiekosta tuttuun kortteliliiga toimintaan.
Tässä esimerkiksi muutama ulkomainen linkki erilaisiin "sateenvarjo" tiimeihin:
Swiss Knife Valley SkiTeam
Ski-Valais tai ski-valais.ch
Tässä esimerkiksi muutama ulkomainen linkki erilaisiin "sateenvarjo" tiimeihin:
Swiss Knife Valley SkiTeam
Ski-Valais tai ski-valais.ch
Syntyyköhän tästä mitään?
Jyrki